Olin pitkään kahden vaiheilla poliittisesta kannastani: joko vihreät tai vasemmistoliitto, vasemmistoliitto tai vihreät. Äänestyshistoriani oli ollut kuitenkin melko selkeä. Presidentinvaaleissa 1994 äänestin ensimmäisellä kierroksella vasureiden Claes Anderssonia (joka oli kaksikymppiselle nuorelle miehelle aikamoinen stara)  ja toisella kierroksella Ahtisaarta (sdp). Vuoden 2000 ja 2006 presidentinvaaleissa ensimmäisen kierroksen ääni meni vihreiden Heidi Hautalalle (jota syvästi ihailen ja arvostan) ja toisella kierroksella (toiseksi parhaalle ehdokkaalle) Tarja Haloselle (sdp). Eurovaaleissa 1996 ja 1999 ääni meni Heidi Hautalalle. Vuoden 2004 vaaleissa en äänestänyt (ne ovatkin ainoat vaalit, joissa en ole äänestänyt) koska olin ulkomailla tuolloin.

Kuntavaaleissa äänestin mieluiten nuorta, koulutettua naista. Kumman riveistä kriteerit täyttävä ehdokas löytyi, sai ääneni. Tosin aika usein puolue oli vihreät… Vasemmistoliiton ehdokaslista oli usein melko pappavoittoinen ja neuvostoliittolainen.  Samoin oli eduskuntavaalien kohdalla aina vuoden 2003 vaaleihin asti.

Asuin vielä Joensuussa, kun Tarja Cronberg asettui siellä ensi kertaa ehdolle vuonna 2003. Tässä vaiheessa olin jo alkanut tiedostaa sen, että vaikka mielesäni elättelin ambivalenssia kahden puoluevaihtoehdon välillä (ja suhtauduin kumpaankin vaihtoehtoon kaiken lisäksi vielä kriittisesti), valinta osui lähes aina vihreään ehdokkaaseen. Lisäksi ilmastonmuutos alkoi toden teolla näkyä vuodenajoissa ja muutenkin. Kun Pohjois-Karjalaan saatiin ensimmäistä kertaa varteenotettava vihreä ehdokas, valinta oli selvä: äänestin Tarjaa ja lopultahan Tarja nousi eduskuntaan. Myös oma valinta alkoi olla selvä: olin punavihreä, mutta kuitenkin enemmänkin vihreä. Vuoden 2007 vaaleissa Etelä-Savossa oli vihreillä vihdoin loistava ehdokas: Heli Järvinen. Nyt ei tarvinnut asiaa edes pohtia. Prosessi oman poliittisen kannan selkiyttämiseksi oli kuitenkin pitkä, ja minua monesti mielipiteideni perusteella luultu (hyvinkin) vasemmistolaiseksi. Mutta mitä selkeämmäksi (itselleni) oma aatteeni tulee, sen vihreämpi ja vähemmän punainen se on. Siinä on ikäänkuin häivähdys punaista mukana.

Olin jo pitkään pitänyt vihreiden liittymiskaavaketta pöytälaatikossa, mutta en oikein ollut ”saanut aikaiseksi”. Samoin politiikka kiinnosti kovin. On kiinnostanut aina, mutta ajatteluni oli nuorempana varsin kärkästä, provosoivaa, radikaalia ja riidanhaluista. Niinpä olin aina ajatellut kuten eräs ystäväni sen puki sanoiksi: ”sinun pitäisi olla poliitikko, sääli vain että kukaan ei äänestäisi sinua mielipiteidesi takia!”. Vuosien myötä riidanhaluisuus on hälvennyt, tilalle on tullut itsevarmuus ja varmuus asiasta. Minä tiedän, mistä puhun. Uskallan olla eri mieltä. Uskallan olla myös samaa mieltä. Ja uskallan olla tietämätön ja väärässä. Kärkkäys on yhä tallella, radikaaliuskin tietyssä mielessä, tosin ei enää nuoren miehen mustavalkoisen maailmankuvan välittämänä, vaan ehkä laaja-alaisempana tapana katsella maailman epäkohtia.  Tosin huomaan provosoivani vastapuolta keskusteluissa ja väittelyissä yhä edelleenkin, vaikka koitankin nykyisin pitää tietoisesti kurissa tätä puolta ja keskittyä rakentavaan, kriittiseen argumentointiin. En kyllä tässä aina onnistu…

Asiat muuttuivat viime kesänä, kun Jukka Kuusela soitti ja pyysi ehdolle (vaikka en siis ollut jäsen). Kaikille muille puolueille olisin sanonut varmuudella ”ei” (ja keskustalle sanoinkin) mutta nyt kun juuri vihreät pyysivät… Halusin miettiä kuukauden ja koitin keksiä syitä, miksi en lähtisi ehdolle. Oma ajatukseni oli ollut että pyrkisin ehdolle vuoden 2012 kuntavaaleissa. Ehkä. Mutta nyt tilaisuus tuli siis etuajassa.

Lopulta sanoin (tietysti) kyllä, mutta tein pari asiaa selväksi: kampanjaan ei ole rahaa eikä hirveästi aikaa, sitoutumattomana ehdokkaana en lähde vaan puolueen jäsenenä ja olen kiinnostunut sivistyslautakunnan paikasta. Loppu sitten menikin niin kuin meni.