Lasten ja nuorten hyvinvoinnista

Suomi on muuttunut liian monelle lapselle ja nuorelle pahoinvointivaltioksi. Yhä useampi lapsi oirehtii psyykkisesti, fyysisesti tai sosiaalisesti. Miten lapsia ja perheitä yleisemminkin voisi tukea, on hyvä ja entistä aiheellisempi kysymys.
Oma ajatukseni on: jos lapsen ympärillä olevat aikuiset voivat hyvin, on todennäköisempää että lapsikin voi hyvin. Mielesteni yksi keskeinen tekijä, joka tulisi ottaa huomioon kun puhutaan lasten hyvinvoinnista on se, miten lasten arjessa olevien aikuisten aika riittää läsnäoloon ja tietysti myös havainnointiin. Kotien ajankäyttöön en osaa ottaa kantaa mutta muiden aikuisten kyllä…
Tulevan erityisopetuksen lakimuutoksen tarkoitus on lisätä painopistettä ennaltaehkäiseviin, nk. varhaisen puuttumisen toimenpiteisiin. Ajatus on hieno, mutta miten se sitten kohtaa realismin kunnissa, joissa palveluita säästösyistä pikemminkin karsitaan kuin panostettaisiin ennaltaehkäisyyn? Monesti ennaltaehkäisevästä puolesta on ollut ilmeisesti helpompi (?) karsia. Näin toimien kunnat pakottavat itsensä painottamaan jälkien siivoamiseen liittyviä toimenpiteitä, jotka ovat taloudellisesti ja inhimillisesti raskaampia.
Mielestäni koulujen ja päivähoidon rooli on kotien ohessa keskeinen. Ryhmäkokojen kouluissa ja päivähoidossa tulisi olla riittävän pieniä, jotta opettajan aika riittäisi huomioimaan jokaista oppilasta. Tämä on mielestäni keskeinen lähtökohta. Myös tukitoimien tulisi olla kunnossa: kouluilla tulisi terveydenhoitaja läsnä joka päivä (yksi tai kaksi päivää viikossa ei ole läsnäoloa) ja koululääkäri olisi saavutettavissa (eikä kuukauden jonoa).  Koululla tulisi olla kuraattori ja koulupsykologeja kunnassa riittävästi.  Perusopetuksen laadun parantamiseen liittyen kannattaa tutustua OPH:n juuri valmistuneisiin perusopetuksen laatukriteereihin (www.oph.fi). Niiden kautta lasten ja nuorten hyvinvointiin voi mielestäni konkreettisesti puuttua.
Tiedonkulkuun ja yhteistyöhön kunnan eri sektoreiden välillä tulisi panostaa. Opetustoimen ja sosiaalitoimen yhteistyössä on monissa kunnissa paljon parantamisen varaa. Myös eri kouluasteiden välillä, nk. nivelvaiheissa (esim. alakoulu-yläkoulu) tulee luoda toimivat käytännöt. Varhaiskasvatuksen (päivähoito) siirtäminen opetus-/sivistystoimen yhteyteen poistaisi rakenteellisia esteitä tiedonkulussa ja muutenkin yhtenäistäisi toimintoja ja olisi luontevaa kokonaisuuden kannalta. Eräs yhteistyön muoto eri hallintokuntien välillä voisi olla monissa päiväkodeissa ja alakouluissa jo käytänteenä olevat mallit, joissa lapset vierailevat vanhainkodeissa ja palvelutaloissa. Tämän toiminnan kehittäminen ja muuttaminen järjestelmälliseksi kuntien käytännöksi tukisi sekä vanhusten elämänlaatua että antaisi varmasti lapsillekin paljon. Vierailuja voisi olla tietysti toisinkin päin.
Kunnan nuorisotoimen resurssien turvaaminen on luonnollisesti merkittävässä roolissa. Riittävien, tarkoituksenmukaisten ja monikäyttöisten nuoriso- ja bänditilojen tarjonta pätevine nuoriso-ohjaajineen on selkeä lähtökohta, mutta tämän työn tukena kunnissa tulisi myös tehdä suunnitelmallista yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa. Kunnan alueella toimii järjestöjä ja urheiluseuroja, jotka tarjoavat harrastusmahdollisuuksia, joiden toimintaa tukemalla kunta saa myös itse hyötyjä. Varsinkin pienissä kunnissa tämä on ensiarvoisen tärkeää. Hyvä on kuitenkin muistaa, että kaiken tuen ei tarvitse olla euromääräistä. Myös opetustoimen ja kolmannen sektorin yhteistyöstä on monia hyviä esimerkkejä (MLL:n tukioppilaskoulutus, seurakuntien järjestämät ryhmäytymispäivät jne.).
Sosiaalitoimen kohdalla tulisi taata riittävä henkilöstömäärä, jotta ehditään puuttua perheiden tilanteeseen. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen siirtäminen kunnilta Kelalle voisi olla ratkaisuna tässä. Ratkaisussa  olisi kuitenkin puolensa ja puolensa. Toisaalta se helpottaisi kuntien taloutta ja vapauttaisi sosiaalitoimen työntekijöitä paperinpyörityksestä kentälle ja perheisiin. Toisaalta uudistus voisi ampua itseään jalkaan: toimeentulotuen myöntämisestä tulisi kasvottomampaa ja ehkä rajoittaisi sosiaalitoimen työntekijöiden mahdollisuuksia kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun ja tukeen. Asiaa tulisi tutkia tarkemmin. Intuitiivisesti eräänä mahdollisena ratkaisuna tähän problematiikkaan minulle tulee mieleen kansalaispalkka.
Monet edellä mainituista asioista vaatii toteutuakseen tekeviä käsiä. Mielestäni ajatus, että työpanos voitaisiin repiä jo palkkalistoilla olevien selkänahasta (lue: ”työn tehokkuuden lisääminen”) on mahdotonta. Toimintoja voidaan toki tehostaa ja päällekkäinen työ on mielekästä purkaa, mutta kuntien henkilöstö on monissa kunnissa jo nyt uupumassa tai vaarassa uupua. Tarvitaan lisää työntekijöitä. Uusiin työntekijöihin tarvitaan lisää rahaa. Verojen maksu on yhteisvastuuta, joten se on mielestäni oikeudenmukainen instrumentti tulopohjan kasvattamiseen.
Kolmannelle sektorille ja vapaaehtoistyölle on varmasti tilauksensa tukevina tahoina, mutta mielestäni kunnat eivät saa sysätä omaa vastuutaan tai ulkoistaa omia toimintojaan näille tahoille. Se nyt vain on näin. Lakiin  (ja moraaliin!) perustuvat velvollisuudet ovat edelleen kunnalla, jolla on verotusoikeus näistä velvollisuuksista suoriutumiseen. Väitteet kuntien välisestä verokilpailusta ovat mielestäni huuhaata. Ainakin haluaisin nähdä sen tutkimuksen, jossa selkeästi osoitetaan ihmisten valitsevan asuinpaikkojaan veroprosenttien perusteella ja esim. muuttavan naapurikuntaan koska siellä on puoli prosenttia alhaisempi kunnallisvero.
Kaiken tämän jälkeen haluan kuitenkin muistuttaa: lapsen hyvinvointi ja oikeus onnelliseen lapsuuteen lähtee kodista ja vanhemmista, ei palvelurakenteista (ja niiden uudistamisista). Erittäin hyvä kysymys onkin (ja johon minulla ei ole yksiselitteistä vastausta), miten vanhempia voisi tukea ja kannustaa viettämään aikaa lastensa kanssa, olemaan lapsilleen myös aikuisia (eikä pelkästään kavereita), asettamaan lapsilleen (sekä itselleen) selkeitä rajoja, pitämään alkoholi ym. sosiaaliset ongelmat poissa lapsen kasvuympäristöstä, opettamaan lapsilleen koulun ja työn tärkeyttä sekä suvaitsevaisuutta, luonnon ja toisten ihmisten kunnioittamista. Vastatkoon tähän viisaammat.
Mainokset

Sunnantaiaukioloista ja ydinvoimaloista (eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan hallitusta)

Hallitus avasi kauppojen aukioloaikoja. Tämä on herättänyt kovasti keskustelua vihreissä piireissä.

Vihreiden hallitusmatka on herättänyt puhetta koko kauden ajan. Lehdistö, ainakin täällä Etelä-Savossa, ei varmasti ole jättänyt kiveä kääntämättä päästäkseen hutkimaan piipertäjäpuoluetta. Länsi-Savon pääkirjoituksissa ei ole palstamillimetrejä tosiaan säästetty. Se nyt kepulaisvetoisessa maakunnassa on tietysti luonnollistakin.

Toinen ryhmä, joka on suunnannut keihäänkärkiään kohti vihreitä, on vasemmisto. Tämä on sääli, sillä vihreät ja vasemmisto ovat monissa yhteyksissä löytäneet toisiaan, ainakin aiemmin. Punaviherporukka on mielellään alkanut kutsua vihreitä ”puistokokoomukseksi”, pitkälti hallitusyhteistyöstä johtuen. Joku terävähampainen voisi toki todeta, että punavihreydessä ”vihreys” on monesti varsin kosmeettista värinvaihtoa tai viherpesua…

Kolmas, ja kaikkein armottomin arvostelijoiden lauma on ollut Vihreän liiton syvät rivit. Tämä ei liene yllätys. Perinteisesti vihreiden jäsenet ja kannattajat ovat olleet omia kohtaan kaikkein kriittisimpiä arvioissaan. Tämähän on erittäin hyvä asia. Odotamme omiltamme suuria. Kääntöpuoli on tietysti siinä että odotukset ovat toisinaan mahdottomalla tasolla. Jokainen hallitusrintamassa tehty kompromissi on aina tarkoittanut omille periaatteiden myymistä ja ihanteiden hautaamista. Milloin mitäkin, koskaan ei ole hyvä. Siltä välillä keskustelu vaikuttaa.

Viimeisimmäksi keskustelua on käyty sunnuntaiaukioloista ja niiden sallimisesta. Oma kantani tähän on varsin neutraali. Luulen että kuluttaminen jakautuu tämän jälkeen tasaisemmin viikon kaikille seitsemälle päivälle. Eihän ihmisten kulutukseen suuntautuva rahamäärä eli ostovoima uuden lain myötä lisäänny, kuitenkaan. Periaatteellisella tasolla ajatus kulutuskeskeisestä yhteiskunnasta puistattaa, mutta kysymys sunnuntaiaukioloista on tässä(kin) mittakaavassa varsin triviaali. Toivon että pienellä palkalla työtään tekevät kaupan alan työntekijät saavat tätä kautta lisätuloja sunnuntailisien myötä. Ja ehkä muutama työtön tai opiskelija saa itselleen työpaikan.

Huolestuttavana asiana näen sen, että kauppamatkat suuntautuisivat enenevissä määrin suuriin kauppakeskuksiin ja hypermarketteihin. Sen verran optimistinen kuitenkin olen, että uskon ihmisten hypermarketpäivienkin tasoittuvan nyt yhtä lailla seitsemälle päivälle kuuden sijaan. Eli ne jotka suuntaavat Jumboihin tai Isoihin Omenoihin sunnuntaina, jättävät perhematkailun tältä osin väliin lauantaina.

Keskeinen kysymys hallitusyhteistyön kannalta ei siis ole kauppojen aukiolot. Energiantuotantoon liittyvät kysymykset puolestaan ovat. Teollisuus haluaa ydinvoimaa ja muita ekologisesti kestämättömiä ratkaisuja. Niinpä lobbaamiseen niiden puolesta on poltettu rahaa ja kampanjointi on saanut varsin banaalejakin piirteitä (tässä muutamat pelottavalla tavalla hauskat sivut: www.ydinenergianuoret.fi ja www.energiajahyvinvointi.fi). Ja jos teollisuus tarvitsee jotain, kokoomus ojentaa. Ammattijärjestöt laulavat tässä asiassa työnantajien kanssa samassa kuorossa. Ja jos ay laulaa, laulaa vasemmistokin.

Vihreät eivät halua ydinvoimaa. Minä en halua ydinvoimaa. Uskon kuitenkin että asiaan voi vaikuttaa vain hallituksessa. Opposition huudot asiaan (kuin asiaan) ovat turhia. Keskeinen kysymys on, pitääkö vihreiden marssia ulos hallituksesta, jos lisäydinvoiman rakentamista ei pystytä estämään?

Minulla ei ole selkiytynyttä mielipidettä tähän, vain hajatelmia. Toisaalta: ydinvoima ON (ja niin pitääkin olla) kynnyskysymys, periaate joka ei voi olla kaupan. Ja toisaalta: ovatko vihreät valmiita uhraamaan ydinvoimakysymyksessä kaiken muunkin? Hallituksesta lähtemällä sillat palaisivat takana iloisesti roihuten ja hallituskumppaniksi pääsy muuttuisi mahdottomaksi todella pitkäksi aikaa. Samaan aikaan koko planeetan kokoiset haasteet kasvaisivat entisestään. Oppositiosta käsin olisi mahdotonta olla osa niiden ratkaisuja. Ehkäpä siinä selkiytymätöntä spekulaatiota tarpeeksi…

Lopuksi, mielestäni vihreiden on hyvä olla hallituksessa. Kompromisseja joutuu toki tekemään, mutta vaikuttamismahdollisuudet ovat kuitenkin aivan toisenlaiset kuin oppositiossa, jossa pystyy reaalipolitiikan sijasta tekemään vain imagopolitiikkaa, ei muuta. Itse (tietenkin) uskon että reaalipolitiikan sijasta tulisi tehdä ihannepolitiikkaa, mutta poliittinen järjestelmämme ei oikein tue haihattelua. Tulokset ratkaisevat, ja niitä saadaan hallitusyhteistyöllä, ei muuten. Leikillisesti sanoen, vihreään diktatuurin on vielä matkaa…