Fukushiman varjossa

On sunnuntai. Vaimo on kiertelemässä kirppiksiä ja minä vietän kotona aikaa pikku Helmin kanssa. Jo kaksi päivää on ollut jatkuva uutispäivystys päällä. BBC:n ja YLE:n uutispalvelut sekä FB:n kautta tapahtuva tiedotus ovat pitäneet varpaillaan. Viime yönä menin nukkumaan vasta puoli kolmelta. Niin raskas on huoli Japanin tilanteesta, niin pitkä Fukushiman varjo.

Japanin maanjäristys ja tsunami ovat suistaneet Japanin ennen näkemättömään ahdinkoon. Maanjäristys on kääntänyt ilmeisesti maapallon asentoa ja sen se tulee tekemään varmuudella myös maailmantaloudelle. Japanin merkitys globaalitaloudessa saanee tsunamin tuhot ulottumaan kaikkialle maailmaan. Se, mitä japanilaiset kokevat juuri nyt ja tulevina viikkoina ja kuukausina ja vuosina vaatii kaiken tukemme ja apumme.

Fukushiman ydinvoimalan ongelmat ja ydinonnettomuus kuitenkin huolettavat minua henkilökohtaisella tasolla juuri tällä hetkellä eniten. Olen vastustanut ydinvoimaa pienen ikäni – Tšernobylin onnettomuus todella vaikutti minuun lapsena – ja ehkä siksikin seuraan Fukushiman 1. ja 3. reaktorin tilannetta sydän sykkyrälläni. Onneksi ainakaan toistaiseksi pahimmat mahdolliset skenaariot eivät ole toteutuneet ja ydinvoimalapäästöt ovat pientä verrattuna muuhun kärsimykseen.

Myös Suomessa – luonnollisesti, tietysti – keskustelu ydinvoimasta ryöpsähti saman tien pintaan kun uutiset Japanin ongelmista tavoittivat meidät: ”Suomessa ei ole maanjäristyksiä”, ”tästä juuri olemme puhuneet”, ”tarvitsemme ydinvoimaa”, ”nyt pitää tehdä nopeasti päätös ydinvoimasta luopumiseksi”, ”on pidettävä pää kylmänä”. Minun tekisi mieli huutaa. Kuinka ihmeessä voisin pysyä rauhallisena tällaisena hetkenä? Miksi ihmeessä en saisi suhtautua tunteella japanilaisia – koko maailmaa – uhkaavaan Damokleen miekkaan?

Katselen pientä tytärtäni. Meidän velvollisuutemme on jättää mahdollisimman elinkelpoinen planeetta tuleville sukupolville. Tällaisina hetkinä tuntuu, että emme tee kovin hyvää työtä. Ja mieleni tekisi huutaa!

Haluaisin että tämä planeetta olisi hyvä paikka elää hänellekin, haluaisin että hänen ei koskaan tarvitsisi kokea samaa pelkoa kuin minun pikkupoikana Tšernobylin uutiskuvia katsoessani. Mietin: onneksi Helmi on vielä noin pieni eikä ymmärrä tästä mitään.

Ydinvoimakeskustelussa järkisyyt ovat ensisijaisia. Järkisyyt ovat ydinvoimaa vastaan. Tänään en kuitenkaan halua enkä jaksa niitä palautella mieleeni. BBC:n streamissä näytetään uusintana kuvaa eilisestä voimalan räjähdyksestä, YLE:n radiouutisissa kerrotaan Japanin hallituksen varoittaneen uuden mahdollisen räjähdyksen vaarasta. Helmi järsii kurkkua, maiskuttelee ja naksauttelee suutaan höpettellen omia höö-höö –juttujaan, ja katselee suurilla silmillään kontaktia hakien, luottaen. Joudun tekemään kaikkeni että katseeni takaisin ei olisi surullinen ja pelokas, vaan toiveikas ja luottavainen.


 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s