Kiireviikko

Tänään päästiin kotikulmille kampanjoimaan eli tehtiin siis isku Ristiinaan. Aseina oli hymyä, hyvää mieltä, Marja Pulkkisen luomuporkkanoita ja itsetehtyjä riisipiirakoita munavoilla sekä korvapuusteja. Tuliterät, eilen painosta tulleet esitteet tekivät myös kauppansa. Meitä ehdokkaita oli paikalla todella hyvä iskuryhmä: minä, Rauni Berndt, Yrjö Pulkkinen ja Marja Pulkkinen.

Tosiaan, ehdokasnumerot saatiin torstaina ja sitten olikin kiire saada valmiiksi jotain jaettavaa tälle päivälle. Tämä hoppu tarkoitti käytännössä torstai-illan (ja yön) graafista suunnittelua ja perjantaina työ-harrastus -kuvion haasteellista yhteensovittamista… Joka tapauksessa kaikki meni suunnitelmien mukaan ja jopa Mikko-tikutkin ehdittiin vaimon kanssa liimailla valmiiksi perjantai-iltana.

 —

Lisäksi nettisivutkin tarvitsivat vaalivirityksen ehdokasnumeron myötä. Tulos on nähtävissä…

Advertisement

Onko Mikkeliin mänijöitä, juna tul justiinsa!

Olen ollut alkusyksyn virkavapaalla yläasteen opettajan duuneista ja töissä Kulttuuriperintöohjelma -hankkeella. Pyysivät sitten minua myös kirjoittamaan hankkeen blogiin ajatuksiani ja kokemuksiani aihepiiristä. Laitetaanpa tuo kirjoitus tännekin.

Minä olen junantuoma.

Etelä-Karjalassa synnyin ja kasvoin. Armeija pakotti Kymenlaaksoon ja opiskelut repäisivät Pohjois-Karjalaan. Juna toi minut historian opettajaksi Mikkeliin vuonna 2003. Asuntovelkapaperi povitaskussa päädyin paria vuotta myöhemmin Löydön kylälle, Ristiinaan.

”I’m an alien, I’m an englishman in New York”, lauloi Sting vuonna 1987. Samalla tavalla minulla oli pitkään kotiutumisvaikeuksia tänne Savoon. Vaikea sanoa oliko se mikkeliläisyyttä, savolaisuutta vai vain pikkukaupunkilaisuutta, mikä minua toisinaan ahdisti, toisinaan suututti.

Mikkeliin muuton jälkeen minulle tuli tarve korostaa omaa taustaani ja huomasin että aloin puhua eteläkarjalan murrettakin voimallisemmin kuin kotiseudullani konsanaan. Päässä soi taukoamatta Karjalaisten laulu ja Karjalan kunnaat.

Ensimmäiset vuodet etsin kuumeisesti työpaikkoja muualta, jotta pääsisin pakoon täältä.

Löytöön muutettuani olo helpottui. Löydössä, sen miljöössä ja historiassa, luonnossa ja rakennuksissa, oli jotain, johon kiinnityin nopeasti. Kylämme on suhteellisen pieni yhteisö, jossa ihmiset vielä tervehtivät toisiaan. Käsi nousee varmasti kenelle tahansa joka Löydönraitille vain eksyy!

Vuosien saatossa elämästä täällä Savon syntymailla tuli normaalia mutta suhde seutukuntaan jäi etäiseksi. Koti oli muualla. Tämä oli paikka, jossa asuin, tein töitä, kasvatin lapsia ja vatsaa. Työssäni opetin nuorille sujuvasti paikallista historiaa ja nykyisyyttä. Samalla tavalla kuin opetan Yhdysvaltain sisällissotaa, ikään kuin lintuperspektiivistä.

Lopetin pakosuunnitelmien laatimisen. Vitsailua Mikkelistä kuitenkin jatkoin. Suosikkiheittoni oli: ”En voi ymmärtää mikkeliläisten kotiseuturakkautta, sillä se on täysin perusteetonta”. Heh heh.

Tänä syksynä olen ollut virkavapaalla opettajan työstä ja ollut Kulttuuriperintöhankkeella töissä. Puolentoista kuukauden intensiivisen rupeaman aikana on ollut tarkoitus tehdä Mikkelin, Ristiinan ja Hirvensalmen kouluille toimintamallia, jonka avulla kulttuuriperintökasvatusta – kotiseutuopetusta – saataisiin tuettua sekä luoda aiheeseen liittyvää oppimateriaalia koulujen käyttöön.

Viimeisen kuukauden ajan olemme työparini Tomi Ukkosen kanssa olemme saaneet tutustua aivan uudella syvyydellä paikalliseen elämänmenoon ja kulttuuriin, tavanneet kiinnostavia ihmisiä, kiertäneet kulttuurikohteita ja museoita, pysähtyneet katsomaan kadunkulmia ja lähiöitä.

Astuvansalmi, Lehmuskylä, hallitustori, Naisvuori, Emola, Lähemäki, Visulahden kalmisto – olemme eläytyneet historiaan, herkistyneet tähän aikaan. Olemme oppineet. Viimeisen kuukauden aikana olen oppinut nykyisestä kotiseudustani, sen historiasta ja luonteesta ehkä enemmän kuin yhdeksän täällä asumani vuoden aikana yhteensä. Kun palaan opetustyöhön, perspektiivi on pysyvästi muuttunut.

Oikeastaan kaikki tapahtui tiedostamatta, hiljalleen. Nimittäin se kotiutuminen.  Asian tiedostaminen oli kuitenkin kirkas välähdys.

Se välähdys tuli eräänä elokuun lauantaina. Olin tyttäreni kanssa matkalla kauppareissulle kaupunkiin. Takapenkin turvaistuimesta kuului: ”Mennään torikahville!”. Tietysti, niin mennäänkin!  Aurinko paistoi, ihmiset istuskelivat leppoisasti turisten torin kahviloissa, kahvi oli hyvää ja lörtsy tuoretta, kenelläkään ei ollut kiire. Ajattelin: tämä on aika nastaa! Hetken voisi tiivistää Esa Pakarista mukaillen: onko Mikkeliin mänijöitä, juna tul justiinsa!

The Doorsin kappaleessa lauletaan ”People are strange, when you are stranger”. Mikkeliin muualta tulleena et pääse piireihin koska et tunne ”ketään”, etkä opi tuntemaan ”ketään” koska et pääse piireihin. Voi mennä vuosia, ettet tosiaan tunne juuri muita kuin toisia junan tuomia. Siihen asti kunnes koittaa hetki, jolloin kasvot kadulla näyttävät tutuilta: huomaat että tunnetkin jokaisen!

Me kaikki tarvitsemme rakastumista. Hieman vastentahtoisesti on myönnettävä: rakastan tätä paikkaa!

Kampanja-ilme

Tukiryhmä kokoontui tänään ja yhdessä päätimme millaisella vaali-ilmeellä lähdetään liikkeelle. Päätimme myös että legendaariset Mikko-tulitikut tekevät triumfaattisen paluun. Tässä maistiaiset flaijereista ja julisteista.

Flaijeri 1

Flaijeri 2 – Lentävä pää!

Juliste

Torilla tavattiin

Kampanjointi jatkuu. Tänään Liikkuvat äänet -kiertue oli Mikkelin torilla ja olinhan siellä minäkin. Olin ajatellut sellaista sopivaa kahden tunnin kampanjointisessiota, mutta sen verran kiinnostavia keskusteluita tuli käytyä päivän aikana että hieman ikään kuin venähti tämä aikaikkuna…

Todellakin, ihmisten kanssa keskusteleminen on mukavaa! Ja eritoten sellaisten ihmisten kanssa joihin ei koskaan muulloin tulisi törmättyä… paitsi vaalitilaisuuksissa.

Huominen on pyhitetty perheelle ja viikko menee töissä, mutta lauantaina vaalityö jatkuu kotikentällä, kun vihreiden teltta pystetään Ristiinan S-marketin eteen. Tulukeehan juttelemaan minun, Miljan ja muiden kanssa!