Otsikko Ylen nettisivuilta: ”Vaalikone paljastaa: Ehdokkaat antaisivat rahaa mieluummin vanhuksille kuin kouluille – Ikä vaikuttaa ehdokkaiden rahanjakohaluihin: mitä vanhempi ehdokas on, sitä vahvemmin rahaa halutaan laittaa vanhusten hoitoon.”

Tosiaan, vaalikoneissa on laitettu lapset ja vanhukset vastakkain: järjestetäänkö palvelut vanhuksille vai lapsille. Asiahan ei todellisuudessa ole tietenkään noin mustavalkoinen, mutta antaa tämä kuitenkin suuntaa arvoista, häivähdyksen niin kutsutusta ”sukupolvipolitiikasta” sekä kenties populismista tai vaalien alusajan laskelmoinnista. Vanhukset äänestävät, lapset eivät…

—

Se, mitä seuraavaksi kirjoitan, EI tarkoita sitä, että haluaisin vanhuksillemme huonompaa hoitoa tai ettenkö arvostaisi edellisten sukupolvien työtä.

Uudella Mikkelillä on edessä taloudellisesti tiukat ajat. Investoinneissa tulee keskittyä ennen kaikkea korjausvelan kasvun katkaisuun. Monitoimihallien kaltaiset ylellisyydet ovat toissijaisia tilanteessa, jossa lapsia pidetään päivittäin epäterveellisissä rakennuksissa.

On olemassa uhka, että nykyistä palvelutasoa on alettava karsimaan. Ensisijaisesti kaupungin pitäisi nostaa veroja, jos palvelutasoa ei muuten saada rahoitettua. Myös rakenteelliset uudistukset voivat olla välttämättömiä. Vasta viimeisenä listalla on palveluiden leikkaaminen.

Olen sitä mieltä, että menoja leikatessa juustohöylä on huono ja jopa pelkurimainen ratkaisu. On uskallettava priorisoida. Mitä sitten MINÄ priorisoisin?

Minä puolustustaisin ennaltaehkäiseviä palveluita, lapsiperheiden palveluita, neuvoloita, päivähoitoa ja koulua. Haluan että myös tulevaisuudessa kouluilla on riittävät resurssit tehdä laaadukasta tulevaisuutta ja taata Mikkelin lapsille tasavertaiset mahdollisuudet muuhun Suomeen nähden. Meidän tulee panostaa alhaisiin ryhmäkokoihin ja oppilaiden psyko-sosiaalisten palveluiden järkevään mitoitukseen. Meidän tulee saada perheiden kotipalvelu toimimaan ja lastensuojelulle riittävät resurssit. Lisäksi nuorisotyössä ja päihdetyössä tulee olla paukkuja saada vaikutuksia aikaan. Päivähoidossa on oltava perheiden tarpeiden mukaan joustavia vaihtoehtoja eli tarvitaan päiväkotien lisäksi perhepäivähoitajia sekä muutamia ryhmiksiäkin. Jonot eivät hoitopaikkaan saa olla pitkät. Päivähoitomaksut sekä koulujen kerhomaksut on pysyttävä kohtuullisina. Pelkkä välittäminen ei riitä syrjäytymisen estämisessä.

Lasten ja lapsiperheiden palvelut ja hyvinvointi ovat kohtalonkysymyksiä myös kaupungin vetovoimaisuuden kannalta. Pelkät kauppakeskukset eivät tuo vetovoimaa muuttoliikkeenä alueelle. Tavitaan kulttuuria ja toimivia palveluita, erityisesti lapsiperheille.

Olen samaa mieltä kuin varmaankin kaikki muutkin, että vanhukset ansaitsevat arvokkaan vanhuuden. Uskon vahvasti siihen, että palveluiden tulee ottaa yksilö huomioon ja pyrkiä vähentämään raskasta ja kallista laitoshoitoa. Jokaisella vanhuksella on kuitenkin oma henkilökohtainen tilanteensa ja tarpeensa. On olemassa vanhuksia, jotka toiminnallisesti pärjäävät hyvinkin kotona, mutta kärsivät yksinäisyydestä. Mikä olisi heidän kohdallaan paras ratkaisu? Miten saisimme tuettua omaishoitajia paremmin? Kunka kehittää kotipalveluita?

Näistä teemoista puhuvat monet ja samalla unohtuvat lapset ja lapsiperheet. Koska lapset eivät voi äänestää, on ensiarvoisen tärkeää että lasten vanhemmat käyttävät äänensä. Ei vanhuksia vastaan mutta lastemme puolesta!