Valtuuston kokous 18.2.2013

Eilen taas kokousteltiin.

Kyseessä oli kovin rutiiininomainen kokous, jossa ainoa erikoisuus oli peräti viisi valtuustoaloitetta eri suunnilta. Demareiden Satu Taavitsainen teki aloitteen lasten harrastusmahdollisuuksista, KD:n Erkki Rantalainen teki aloitteen Ristiinan ikuisuusriitaan eli Muurikin rantapuistoon liittyen, keskustan valtuustoryhmältä tuli aloite kaupunkipuistosta, kokoomuksen Elina Hölttä teki aloitteen, jossa esitettiin selvityksen tekemistä siitä, miten Mikkelin lukioiden yhdistyminen onnistui ja mitä siitä on opittavissa. Näistä aloitteista lähdimme ryhmänä mukaan kaupunkipuistoaloitteeseen. Minä laitoin allekirjoitukseni kaikkiin muihinkin edellä mainittuihin aloitteisiin.
Omalta kohdaltani eilisen kohokohta oli oma valtuustoaloitteeni liittyen A2-kielen opiskeluun Mikkelissä. Kyse ei ollut vihreiden ryhmäaloitteesta sillä kaikki meistä eivät allekirjoittaneet sitä, mutta yhteensä aloite sai minun nimeni lisäksi peräti 46 nimeä alle. Aloitetta olin ideoinut yhdessä perussuomalaisten varavaltuutettu Anne Korholan ja valtuutettu Marja Hämäläisen kanssa.
Asialistalla puolestaan oli KH:n vastaus demareiden valtuustoaloitteeseen veroparatiisivapaasta Mikkelistä (eli: Mikkelin ei pitäisi tehdä hankintoja yrityksiltä, jotka tekevät ”verosuunnittelua” veroparatiisien kautta). KH:n vastaus oli löperö: asialle voi tehdä mitään. Kuitenkin esim. Helsingissä selvitellään asiaa ja vihreiden Rauni Berndt esitti että aloite palautetaan jatkovalmisteluun odottelemaan mitä Helsingissä asialle keksitään. Raunin esitys oli looginen ja maltillinen ja sai demarit taakseen. Salin oikea laita ei palautusta hyväksynyt ja niinpä äänestettiin. Lähinnä keskustan ja kokoomuksen äänillä KH:n puolivillainen vastaus hyväksyttiin äänin 36-22.
Suoraan sanoen meidän vihreiden oli vaikea ymmärtää sitä logiikkaa jolla keskusta ja kokoomus täysin yhdessä, murtumattomassa linjassa äänesti käsien levittelyn puolesta.
Mainokset

Vaalirahoituksesta

Minä olen jättänyt ilmoituksen vaalirahoituksestani. Tein sen jo ennen ennakkoäänestyksen alkamista, sillä minulle on tärkeää olla mahdollisimman avoin ulospäin omasta toiminnastani. Samalla tavalla olen julkistanut kaikki sidonnaisuuteni avoimesti. Jokaisessa mainoksessani niin lehdissä kuin käteen jaettavissa lehtisissäni lukee mainoksen maksaja.

Minua on mietityttänyt näissä vaaleissa kovasti miten vähän vaalirahakohusta on opittu ja miten vähän vaalirahoitusta koskevan lainsäädännön henkeä noudatetaan. Vain harva Mikkelin lähes 370 ehdokkaasta on ilmoittanut avoimesti vaalirahoituksensa. Laki tietysti vaatii ilmoituksen tekemistä vasta vaalien jälkeen mutta ”kuluttajansuojan” kannalta olisi turvallisempaa tietää rahoituksesta jo etukäteen. Tilanne 22.10. (kun vaaleihin on jäljellä kuusi päivää): vaalirahoituksensa oli ilmoittanut 8 demaria, 5 kokoomuslaista, 4 keskustalaista eikä yhtään perussuomalaista. Lisäksi todella monesta lehtimainoksesta puuttuu mainoksen maksajan nimi.

Otetaanpa pieni otanta eilisen 21.10. ja tämän päivän 22.10. Länkkäreistä.  Vaalimainoksista maksajan nimi puuttui Mali Soiniselta (kok.), Markku Kakriaiselta (kesk.), Sara Tiaisen (kok.) kahdesta mainoksesta, Jaana Kervisen (kok.) kahdesta mainoksesta, Pauliina Viitamieheltä (sd.), Arto Seppälältä (sd.), Hannu Kortelaiselta (kok.), Antti Suhoselta (kok.), Hannu Sutiselta (sd.), Jyrki Manniselta (kok.), Olli Nepposelta (kok.), Juha Paanilalta (kok.), Olli Miettiseltä (kok.) sekä Pekka Pöyryltä (kesk.).

Lista on tyrmäävä.

Kokoomuspuolueella näyttäisi olevan eniten rahaa käytössään, ainakin jos lehti-ilmoittelun määrää tarkastalee. Kokoomuksen kohdalla en jotenkin ole kuitenkaan yllättynyt siitä, että kortit eivät ole avoimet. Minun (vajaavaisen) näkemykseni mukaan Kokoomus ei ole profiloitunut avoimuutta erityisesti edistävänä puolueena. Hyvin näyttävää Ison Rahan  kampanjaa käyvä Jyrki Koivikko on toki ilmoittanut oman rahoituksensa ja saanut siitä irvailuja Länsi-Savossa. Arvostan Koivikon avoimuutta ja todella toivon että kampanjan aikaiset puheet ja joka suuntaan lentäneet kosiskelut ja lupaukset realisoituisivat yhteistyökykyiseksi, kaikkia poliittisia toimijoita arvostavaksi toiminnaksi ensi valtuustokaudella.

Keskustaehdokkaiden vähäinen innostus avoimuuteen hämää minua. Ja paljon. Tämä erityisesti siksi, että juuri Kepuhan tahrasi itsensä vaalirahakohussa kaikkein pahiten. Mitään ei kuitenkaan ole haluttu oppia. Jos olisin Kepussa johtoasemassa, olisin varmasti vaatinut oman puolueeni ehdokkaiden näyttävän toiminnallaan, että kaikki on puolueessa muuttunut ja nyt pelataan avoimin ja rehdein kortein. Uskon, ettei mitään vilunkipeliä tällä kertaa rahoituksessa ole, mutta kun historian syntien painolasti kuitenkin on erityisesti Keskustapuolueen päällä, niin nyt väkisinkin voi jäädä mielikuva että hihasta vedellään taas jokereita.

Kaikkein epämiellyttävintä on perussuomalaisten sumuverho. Puolue on ratsastanut herravihalla ja halunnut muuttaa ”vanhojen puolueiden” tapaa toimia politiikan kentällä. Perussuomalainen muutosvoima kuitenkin näyttää vievän avoimuutta aivan väärään suuntaan. Perussuomalaisissa minua on aina hämmentänyt puheiden ja tekojen ristiriita, josta tämäkin on taas hyvä esimerkki. Toinen esimerkki lienee se, miten huutaminen puoluetuista on vaimentunut sen jälkeen kun perussuomalaiset pääsivät itse käsiksi isoihin rahoihin. Hyvin tuntuu raha kelpaavan. Niin se vaan mieli muuttuu ja takki kääntyy…

Nurkkakuntaisuus ei riitä Ristiinalle

Tänään 11.10. Ristiinalaisessa julkaistiin mielipidekirjoitukseni Nurkkakuntaisuus ei riitä Ristiinalle. Tässäpä tarjolle tämäkin raapustus.

Vaalien alla on monella suulla sanottu, kuinka tärkeää on, että Ristiinasta valitut ehdokkaat ajavat ristiinalaisten etua. Lienee itsestään selvää että kaikki me ehdokkaat haluamme varmistaa kuntaliitossopimuksen noudattamisen ja lähipalveluiden säilymisen. Tätä ei yksikään puolue tai ehdokas pysty omimaan. On kuitenkin hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä muuta ristiinalaisten etu on kuin sopimuksen valvontaa. Väitän että, ahdas nurkkakuntaisuus ja pelkkä kotikylään päin vetäminen ei viime kädessä hyödytä ristiinalaisia.

Nyt kun kuntaliitos toteutuu, on pystyttävä näkemään kokonaisuus. Esimerkiksi taloudenpidossa, kestävän kehityksen edistämisessä, julkisen liikenteen kehittämisessä, päivähoidon tai sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä koko Uuden Mikkelin etu on myös ristiinalaisten etu. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tule vaatia yhtäläisiä palveluita ja investointeja täällä suunnassa kuntaa, mutta sitä se tarkoittaa, ettei mihinkään kilpajuoksuun muiden Uuden Mikkelin reuna-alueiden kanssa pidä ryhtyä eikä luoda vastakkainasettelua kaupunkikeskustan kanssa. Vuoden vaihteen jälkeen olemme samassa veneessä ja yhdessä sitä venettä on soudettava tai äyskäröitävä.

Kaupunkikeskustan on hyödyllistä ja järkevää huolehtia myös niin Ristiinan, Suomenniemen, Anttolan kuin Haukivuoren palveluista. Tämä on se viesti mitä Ristiinasta valittujen luottamushenkilöiden on saatava läpi kaikilla päätöksenteon tasoilla. Tämä vaatii yhteistyötä muiden luottamushenkilöiden kanssa eikä nyt ole sijaa henkilökohtaisten tai puoluepoliittisten etujen ajamiselle. Näitä molempia on nähty aivan riittävästi Ristiinan päätöksenteossa tähän asti. Ilman yhteistyötä on turha puhua mistään “Ristiina-puolueesta”.

Ristiinalaiset ansaitsevat ja tarvitsevat tulevaan kaupunginvaltuustoon avoimuutta ja lähidemokratiaa edistäviä, koko kaupungin kehittämiseen halukkaita ja sitoutuneita edustajia. Pirujen maalailu seinille tai änkyröinti kun ei palvele enää kenenkään etua.

 

Koulut tarvitsevat puolustajia

Tämän päivän (9.10.2012) Länkkärissä oli mielipidekirjoitukseni Koulut tarvitsevat puolustajia. Kuule vänskä! Mis sie tarviit oikein hyvää koulujen puolustajaa? Täs siul on sellanen.

Mikkelin kouluissa tehdään joka päivä tulevaisuutta. Koulun penkkiä kuluttavien lasten ja nuorten osana on lopulta astua yhteiskuntaan täysivaltaisina ja tasavertaisina jäseninä tavoittelemaan onneaan. Millaiset eväät Mikkelin koulut tähän tarjoavat?

Onnellisen lapsuuden, onnistuneen koulutien ja syrjäytymisen ehkäisemisen kannalta on oleellista kysyä: Ovatko koulurakennuksemme terveellisiä, tarkoituksenmukaisia ja virikkeellisiä kasvu- ja oppimisympäristöjä? Onko oppilashuolto riittävästi mitoitettu? Onko tukitoimiin riittävästi resursseja? Toimiiko yhteistyö sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa ja onko niillä resursseja mitoittaa toimintaansa tarpeen mukaan? Ovatko ryhmäkoot riittävän pieniä, jotta opettajalla riittää aikaa ja voimia tukea ja kannustaa lasta sekä havaita ongelmia?

Onkin sääli, miten koulutyö on jo vuosia elänyt säästöpaineiden alla ja monet keskeiset tukipilarit ovat alkaneet hiljalleen rapautua. Tilannetta ei ole helpottanut erityisopetuksen uudet tuulet: erityistä tukea tarvitsevien lasten kohdalla on haluttu – niin kuin oikein onkin – päästä eroon erottelusta. Käytännössä tämä tarkoittaa integraatioita yleisopetuksen ryhmiin ja yhteisiä koulupolkuja koko ikäluokalle.

Onnistuakseen integraatio vaatisi kuitenkin taloudellisia panostuksia: tarvitaan riittävän pienet ryhmäkoot sekä koulutettuja koulunkäyntiavustajia ja laaja-alaisia erityisopettajia. Lisäksi on rakennettava joustavia rakenteita ja ryhmiä koulujen sisällä. Päättäjien tuki on valitettavasti ollut jo pitkään riittämätöntä.

Asialla on toinenkin puoli: suuret ryhmäkoot, integraatio, jatkuvasti kasvavat ja kasautuvat koulujen velvoitteet sekä opettajan työn sisällön peruuttamaton muutos näkyvät työssä jaksamisessa. Kun opettaja joutuu voimiensa äärirajoille, se heijastuu väistämättä myös oppilaisiin. Koulussa nimittäin aikuisten hyvinvointi tai pahoinvointi heijastuu lapsiin ja toisinpäin. Tätä asiaa ei osa kuntapäättäjistämme ole kyennyt ymmärtämään.

Lapset ja nuoret ovat kunnallisessa päätöksen teossa äänettömiä, pelkästään päätöksen teon kohteita. Heidän tulevaisuutensa riippuu meidän aikuisten päätöksistä. Siksi lapset ja koulut tarvitsevat puolustajia.