Kielipolitiikka ei voi olla paikallista puuhastelua

Mikkelin opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja lähetti – eli minä – mielipidekirjoituksen Länsi-Savoon liittyen Mikkelin kaavailemaan venäjänkielikokeiluun. Opetuslautakunta päättää helmikuun lopulla, anooko se kokeilulupaa vai ei. Lopullinen lehteen lähtänyt kirjoitus on tätä ensimmäistä versioita reilusti lyhyempi, ja monella tapaa erilainen myös sisällöltään. Pointti kuitenkin säilyy: kokeilulupaa ei pidä hakea.

Mikkelin opetuslautakunta päättää helmikuun lopulla hakeeko kaupunki kokeilulupaa, jossa seitsemännellä vuosiluokalla aloitettava toisen kotimaisen eli B1 –kielen opiskelu voitaisiin tehdä valinnaiseksi venäjän kielen kanssa. Tarvetta venäjän osaajiin Itä-Suomessa toki on, mutta tämän kaltaiset keinot ovat ongelman ratkaisemiseksi täysin vääriä. Keinot venäjänkielen osaajien lisäämiseksi ovat jo olemassa, ilman monia perustavanlaatuisia ongelmia sisältäviä kokeiluitakin.
Kielipolitiikka ei ole vain venäjää ja ruotsia. Kielten opettamista ja osaamista tulee katsoa kokonaisuutena. Tällä hetkellä valtakunnallisena huolenaiheena on suomalaislasten kieltenopiskelun väheneminen: eurooppalaisten kielien, kuten saksan ja ranskan, opiskelijamäärät ovat olleet jo vuosia laskussa. Liian monen nuoren mielestä englanninkieli on ainoa mitä tarvitaan. Keskeinen kysymys ei ole: ”Kuinka lisätä venäjänkielen opiskelua? ” vaan: ” Kuinka innostaa lapsia opiskelemaan mitä tahansa kieliä enemmän?”.

Ruotsin kielen taitoa tarvitaan jatko-opinnoissa ja kelpoisuusvaatimuksissa moniin ammatteihin. Eikä kyse ole vain valtion viroista vaan myös liike-elämän tarpeista. Vuonna 2010 Elinkeinoelämän keskusliitto teki tutkimuksen, johon osallistui  2200 yritystä.  Vastauksissa mainittiin ruotsinkieli toiseksi tärkeimmäksi kieleksi heti englannin jälkeen. Eniten ruotsinkielen taitoa arvostettiin teollisuudessa ja palvelualalla. Noin puolet yrityksistä painotti ruotsin taitoa rekrytoinnisssan.

Kokeilun myötä kuudesluokkalainen joutuisi siis tekemään valinnan myös jatko-opintojensa ja tulevan uransa suhteen. Tämä on kohtuutonta ja sotii yleissivistävän koulun ihannetta vastaan. Kaikki lapset eivät Itä-Suomessa voi tai halua suuntautua matkailualalle tai myyntityöhön eivätkä voi tai halua jäädä Itä-Suomeen asumaan. Tämä mielessään pitäen olisi todennäköistä että monet venäjän B1-kielenä valinneet ja kieltenopiskelusta pitävät nuoret valitsevat edellä mainituista syistä B2-kielenä ruotsin. Kokeilu siis luultavasti köyhdyttäisi kielivarantoamme entisestään!

Kieltenopiskelun lisäämisessä ylipäätään on sekä kodeilla että kuntapäättäjillä keskeiset roolit. Kuntapäättäjien olisi aika herätä ymmärtämään ongelman tärkeys. Nyt on päättäväisten strategisten linjanvetojen ja taloudellisten panostusten aika!

Tällä hetkellä Mikkelissä valinnaiskielien aloitusryhmäkoko on minimissään 16 oppilasta. Tämä minimikoko on niin korkea että se tehokkaasti ehkäisee valinnaiskielten ryhmien syntymistä. Jos A2 ja B2 –kielten aloitusryhmäkokoa merkittävästi alennettaisiin ja oltaisiin valmiita myös joustavasti muodostamaan eri koulujen  yhteisiä kieltenopetusryhmiä, kielten opiskelu lisääntyisi Mikkelissä merkittävästi ja nopeasti. Lisäksi erityisesti A2-kielen kohdalla venäjävaihtoehdon markkinointiin panostaminen toisi nopeampia ja selkeämpiä tuloksia kuin ongelmalliset kokeiluhaihattelut. Aloitusryhmäkoon alentaminen esimerkiksi Kouvolan,  Savonlinnan tai Jyväskylän tasolle, eli n. 10-12 valinneeseen, vaatii tietysti rahaa. Samoin kuitenkin vaatii kaavailtu kielikokeilu, sillä valtion rahaa tulisi vain suunnitteluun, ei itse opetuksen järjestämiseen.

Toinen kuntatason ratkaisu on venäläisperäisen väestön entistä tehokkaampi integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Itä-Suomessa meillä on jo valmiina laaja venäjänkielinen väestönosa. Näiden ihmisten suomen kielen oppiminen on joka tapauksessa sekä heidän itsensä että Suomen kannalta tärkeää. Venäläistaustaisten nuorten koulunkäynnin ja ammattiin opiskelun onnistumiseen panostaminen tuottaisi myös elinkeinoelämän tarpeisiin venäjänkielentaitoista työvoimaa. Myös työnantajien tulisi voittaa ennakkoluulojaan työntekijöitä palkatessaan.

Kotien rooli on myös selkeä: kannustusta, tukea, läksyjen kuulustelua, sanojen preppausta ja kaikkea sitä mitä lapsi tarvitsee koulunkäynnin tueksi joka tapauksessa. Ennen kaikkea tarvitaan positiivista suhtautumista kaikkea opiskelua kohtaan. Kieltenopiskelu vaatii työtä, sitoutumista ja motivaatioita. Jos kielenoppimiseen panostaa se on erittäin antoisaa ja avartavaa. Vanhemmat tekevät lapsilleen melkoisen karhunpalveluksen, jos kannustuksen ja tukemisen sijasta murentavat lapsen luontaista halua oppia asioita omalla kielteisyydellään.  Kovasti mietityttää mistä lapsi imee vaikutteensa ja miten opiskelut tulevat onnistumaan, jos hän aivan ensimmäisellä ruotsin oppitunnilla ilmoittaa vihaavansa ruotsia.

Kun kieltä haluaa opiskella ja käyttää, silloin sitä myös tarvitsee ja kielitaito muuttuu hyödylliseksi. Kielten opiskelu ja osaaminen avaavat ikkunoita myös kyseiseen kulttuuriin. Kielitaito ei ole vain kommunikaatiota! Ruotsin, saksan, ranskan tai venäjän opiskelu ei vielä takaa kielitaitoa itsessään. Jos opiskelee esimerkiksi saksaa viisi vuotta, mutta Saksassa matkaillessaan tai saksalaisia Mikkelin torilla opastaessaan käyttää englantia, kieltä tosiaan ei tarvitse. Sama pätee myös ruotsin kieleen.

B1-kielen asema on ratkaistava valtakunnallisella tasolla. Samalla tulee miettiä Suomen ruotsinkielisen vähemmistön asemaa ja oikeuksia. Tämä heijastuu sitten virkojen kelpoisuusvaatimuksiin tai vaikkapa yliopistojen tutkintovaatimuksiin. Paikallisella puuhastelulla tätä ei voi ratkaista. Paikallistasolla kuitenkin voidaan tehdä paljon kielten opiskelun edistämiseksi, jos vain tahtoa ja resursseja löytyy!

Mainokset

Puhe syyskokouksessa 8.11.2010

MOAY piti syyskokouksensa 8.11.2010. Perinteiseen tapaan yhdistyksen puheenjohtaja piti puheen kokouksen alussa. Tässä puheeni kokonaisuudessaan. Näiden sivujen osiosta TEKSTIT löytyy aiempia puheita.

Arvoisat kollegat!

Ammattiyhdistystoiminta on kivaa. Tai ei se aina ole kivaa, mutta mielenkiintoista se on. Se, mikä allekirjoittanutta tässä toiminnassa kiehtoo, on se tiedon määrä, jonka ay-aktiivi saa. Tieto tuo mukanaan näkemystä ja näkemys – ainakin toivon mukaan – mukanaan viisautta.

Näinä muutamina vuosina kun olen ollut mukana MOAY:n hallituksessa ja puheenjohtajana juuri tieto on ollut  se kaikkein mielekkäin syy löytää draivia toiminnassa mukana olemiseen.

Olen kokenut yhdistyksemme suurimmaksi ongelmaksi aktiivien vähäisen määrän. Tämä näkyy mm. siinä että vaihtuvuus ammattiyhdistyksen hallituksessa on verrattain pientä. Toivoisin osallistumisen ja vastuunkannon yhteisistä asioista olevan niin haluttua että pääsisimme äänestämään hallituspaikoista vuosittain ja puheenjohtajastakin joka toinen vuosi.

Ammattiyhdistystoiminta ei ole menettänyt merkitystään vuosien saatossa. Päinvastoin: merkityksemme paikallisena edunvalvoja on korostunut viimeisen kolmen vuoden aikana ja korostuu vuoden vaihteen jälkeen entisestään. Keskusjärjestömme, OAJ –johon, minäkin suhtaudun monesti varsin kriittisesti – on siirtänyt yhä enemmän edunvalvontaa paikalliselle tasolle. Tämä on tietysti hyväkin asia, ei yksiselitteisesti, mutta kuitenkin.

Olemme vastaamassa tähän haasteeseen muuttamalla organisaatiorakennetta Etelä-Savossa.

Vielä tämän vuoden rakenne on seuraava: Me Mikkelin opettajien ammattiyhdistys MOAY edustamme yleissivistäviä opettajia.

OAJ:n Mikkelin paikallisyhdistys – tuttavallisemmin Mikko ry – on koonnut sateenvarjonsa alle kaikki Mikkelin OAJ:laiset opettajat. Paikallisyhdistyksellä on myös olleet neuvotteluoikeudet Mikkelissä

Etelä-Savon OAJ-piiri puolestaan on koonnut kaikkien maakunnan kuntien paikallisyhdistykset siipiensä suojaan.

Vuoden vaihteessa aloittaa uusi alueyhdistys, joka ottaa siipiensä huomaan jotakuinkin kaikki maakuntamme opettajat eri koulumuodoista.

MIKKO ry lakkaa olemasta, samoin Etelä-Savon OAJ-piiri. MOAY ry on hakenut jäsenyyttä tulevasta alueyhdistyksestä.

Eri paikkakunnilla on erilaisia tapoja järjestää järjestörakennetta muuttuvassa tilanteessa. Me Mikkelissä olemme halunneet vähentää väliportaita, yksinkertaistaa rakennetta.

Uusi alueyhdistys tulee toimimaan koko maakunnan alueella kaikkien opettajien edunvalvojana. Tavoitteena on saada meille lisää joukkovoimaa edunvalvontaan. Ikään kuin lisää ”rautaa rajalle”. MOAY ry eli Mikkelin ysiläiset opettajat ovat myös  päättäneet antaa neuvotteluoikeudet alueyhdistykselle.

Minusta tämä on hyvä asia.

Muutamasta keskeisestä seikasta MOAY:n tulee kuitenkin huolehtia.

Ensinnäkin: meidän on varmistettava että mikkeliläisten opettajien ääni tulee kuulluksi ja huomioiduksi alueyhdistyksen eri toimielimissä.

Jatkossa, kun alueyhdistys delegoi neuvottelut pääluottamusmiehellemme, MOAY:n ja luottamusmiehistön toimiva yhteistyö korostuu entistään.

Ja kolmanneksi: me Mikkelin opettajat toimimme eturivissä maakunnan edunvalvonnallisen yhteistyön kehittäjänä ja edistäjänä. Uskon solidaarisuuteen ja maakunnan opettajien yhteiseen haluun tukea toisiaan paikallisissa kysymyksissä. Kun alueyhdistyksen luottamuspaikkoja jaetaan, meidän on löydettävä niihin parhaat mahdolliset henkilöt näiden tavoitteiden edistäjiksi.
__________________

Alueyhdistys on keskeisessä roolissa myös paljon puhuttaneessa Maakunnallisessa sivistystoimen hankkeessa. Eniten on saanut palstatilaa, ja eniten on keskustelua herättänyt, ajatukset koulun työaikojen rukkaamisesta. Osa meistä läsnä olevista kannattaa – osa meistä vastustaa – monet meistä ei tiedä asiasta vielä tarpeeksi.

Mikkelin opettajien ammattiyhdistys ei ole vielä kantaansa asiaan muodostanut – ja tänään saamme varmasti myös kuulla aiheesta lisääkin vierailijamme myötä. Joka tapauksessa, kantaa muodostaessamme joudumme miettimään asiaa niin henkilöstön kannalta kuin oppilaiden kannalta.

Opettajien ammattiyhdistystoiminta eroaa merkittävästi muusta ammattiyhdistyskentästä. Minua on joskus turhauttanut käyttämämme retoriikka, jossa vedotaan toistuvasti lapsiin ja heidän parhaaseensa. Miksi emme voisi selkeästi ilmoittaa vain ajavamme omien jäsentemme etua, kuten muutkin ammattijärjestöt tekevät?

Vastaus on hyvin yksinkertainen: Me emme ole niin kuin muut. Ei lennonjohtajat ole huolissaan lentomatkustajista tai paperityöläiset vessapaperin kuluttajista. Me olemme huolissamme ”asiakkaistamme” – lapsista ja nuorista. Retoriikkamme on sitä mitä me ajattelemme. Opettajia koskevat päätökset heijastuvat aina lapsiin ja me opettajat – halusimmepa aina tai emme – olemme huolissamme myös lapsiin heijastuvista vaikutuksista.

Näin on myös koulun työaikojen siirtämisen kohdalla.

Minä henkilökohtaisesti suhtaudun työaikojen siirtämiseen erittäin varauksellisesti monestakin syystä.

Olen huolissani opettajien jaksamisesta, jos työvuotta tiivistetään. Sama jaksamisen pulma on oppilaillakin. En usko että koulumielekkyys erityisesti paranee lauantaityöpäiviä lisäämällä ja syys- ja hiihtolomia lyhentämällä.

Lisäksi minä en ole vieläkään – ehkäpä tyhmyyttäni – ymmärtänyt niitä hyötyjä, joita työaikojen siirtäminen toisi. Heikki Hirvonen ja kumppanit ovat näemmä niin suuria visionäärejä, että minun kaltaiseni perus-peruskoulun-maikka ei voi näitä aivoituksia ymmärtää. Ovatko peruskoululaiset todella niin suuri työllisyysreservi matkailuelinkeinoelämälle, että koulujen työaikoja pitää sen vuoksi siirtää?

Minusta koulu on lapselle arvojärjestyksessä ensisijainen – kesätyöt vasta sitten, jos silloinkaan. Muutenkin minua hankkeessa häiritsee ainakin rivien välistä luettava lähtökohta: elinkeinoelämän tarpeet.

Miksi koulun pitää olla ensisijaisesti talouselämän renki? Mihin on kadonnut usko sivistykseen? Mihin on kadonnut lapsen mahdollisuus olla lapsi?

Se, että me opettajat olemme mukana hankkeessa, ei tarkoita sitä, että kannattaisimme kaikkea tai suostuisimme kaikkeen. Me haluamme olla mukana kehittämässä opetusta ja koulutusta. Me emme ole muutosvastarinnan linnake.

Silti: me osaamme sanoa ei, jos uudistuksilla ei olla saavuttamassa mitään lisäarvoa.
_______________

Ensi keväänä on eduskuntavaalit. Meidän opettajien pitää äänestää, ja jokaisen pitää valita ehdokkaansa huolella. Valtio on ennätysvelkainen. Se tulee heijastumaan kuntien rahoitukseen  ja sitä kautta kuntien mahdollisuuksiin  järjestää palveluita. Yhä enemmän tulee olemaan narunvetoa siitä, miten vähenevät resurssit suunnataan. Kyse on ennen kaikkea arvoista ja uskottavista ratkaisuista.

Toinen merkittävä kysymys liittyy uuteen tuntijakoon ja opetussuunnitelmaan.  Opetusministeri Virkkunen puhuu siitä, että ”myös lahjakkailla oppilailla on oikeus oppia joka päivä koulussa”. Tämä onnistuu vain valinnaisuutta lisäämällä. Koulukeskustelu menee tällä hetkellä myös valtion tasolla elinkeinoelämän ehdoilla. Myös siellä sivistysihanne on hukassa. Minä puolestani luulen että jokainen oppilas oppii jo nyt joka päivä koulussa. Liian varhainen valinnaisuus laittaa oppilaita eriarvoiseen asemaan, taide- ja taitoaineiden kohdalla uudistus olisi tällaisenaan lähes kohtalokas ja kaiken lisäksi hallitusohjelman vastainen. Mutta mihinpä me tarvitsemme luovuutta ja kykyä ilmaista itseämme, kunhan vain osaamme laskea, ja kunhan urasuunnittelu aloitetaan jo alaluokilta, eikö?

Olkaamme siis nyt korva höröllä ehdokkaita kuunnellessamme. Selvittäkäämme millaista työtä nykyiset edustajamme ovat tehneet. Nähkäämme kevytkenkäisten ja ympäripyöreiden vaalipuheiden ja –lupausten taakse. Kun ensi keväänä äänestämme, tehkäämme se aktiivisesti, asiantuntevasti ja valveutuneesti.

Antoisaa iltaa, hyvät toverit!

Mikkelin meinigit

Tämä on nyt sitten myös ammattiyhdistysasiaa. Varoitus siis! 

Mikkelin kaupunki on mielenkiintoinen työnantaja. Se on tehnyt epävarmuudesta luontaisedun työntekijöilleen. Muita luontaisetuja Mikkelin työntekijöillä ei olekaan. Opetuspuolella epävarmuuden lisämausteena on poukkoileva ja harkitsematon ”muutosta muutoksen vuoksi” -politiikka sekä kykenemättömyys suunnitella ja toteuttaa pitkäjänteistä koulutusstrategiaa. Tämä puolestaan heijastuu kouluihin, jotka ovat jatkuvasti ”liipasimen alla”.

Yhteistyö henkilöstön kanssa näyttää myös vaikealta.  Henkilöstön kuuleminen ja mukaanotto suunnittelutyöhön koetaan joko uhkaavaksi tai hankalaksi tai sitten se on molempia. Joka tapauksessa yhteistyötä ei haluta tehdä. Mikkelin kaupunki työnantajana on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan yt-lain hengen, henkilöstönsä asiantuntijuuden ja ammattitaidon sekä sen tosiasian, että kaikki päätökset, jotka koskevat koulujen seiniä tai koulujen aikuisia, heijastuvat vääjäämättä myös lapsiin ja nuoriin. Ei ole olemassa vain henkilöstöä koskevia ratkaisuja, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lomautukset ovat esimerkki tästä.

Henkilöstöä tai vanhempia (saati lapsia) ei näissä kuvioissa kuunnella eikä juuri tiedotetakaan. Opettajien, huoltajien ja lasten mielipiteet heihin kohdistuvien päätösten vaikutuksista tuntuvat olevan toissijaisia päätöksentekoperusteina. Asiat voi lukea Länsi-Savosta. Piste. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa viimekeväinen nuorten mielenosoitus torilla lukioiden yhdistämistä vastaan. Yhtään poliitikkoa ei vaivautunut paikalle! Jälkikäteen mielenosoitusta pidettiin ”opettajien masinoimana”. Tämä kuin suoraan Kafkan novelleista tuttu mentaliteetti on juuri se, joka tuo epävarmuuden henkilöstölle ja epävarmuus puolestaan syö työmotivaatiota. Mitä se tekee lapsille ja nuorille sekä heidän huoltajilleen jää arvailujen varaan. Ainakin viime syksyn kuntavaaleissa valtuusto uusiutui kovasti. Se oli mielestäni selkeä viesti.

Monesti tämä salaileva ja säntäilevä päätöksentekomalli on kulminoitunut sivistystoimen virkamiesjohtoon, mutta kyllä poliittinen päätöksentekokin on osoittanut samankaltaisia merkkejä. Jälkimmäisen kohdalla voi kyllä olla kyse myös perehtymättömyydestä tai hampaattomuudesta tai molemmista. Erityisesti keskustapuoluetta vaivaava laumamentaliteetti sotii hyvää päätöksentekoa vastaan. Muutama vahva henkilö jyrää mielipiteineen ja näin muut ryhmän jäsenet joko vaiennetaan tai vapautetaan itsenäisestä ajattelusta. Lisäksi on surullisia esimerkkejä ihmisistä aivan väärillä paikoilla tai aivan liian suurissa saappaissa. Opetuslautakunnan edellisen puheenjohtajan mahalasku tehtävässään herättäisi sääliä, ellei henkilöstö ja mikkeliläiset lapset tuntisi sitä karvaasti nahoissaan.

Viimeiset pari vuotta ovat muutenkin olleet surullista aikaa demokraattisen päätöksenteon kannalta. Sivistystoimen alaiset asiat, erityisesti muutokset, on otettu tavaksi runnoa läpi tavalla, joka suoraan sanoen sylkee demokratiaa kasvoille. Asiat, kuten koulutilakysymys tai Seop, pyritään runnomaan sellaisella tahdilla lautakunnan ja kaupunginhallituksen kautta valtuustoon päätettäväksi ettei kukaan, jota päätös koskee, vain ehtisi reagoida. Taudinkuvaan kuuluu päätösesitysten huono valmistelu ja keskeneräisyys. Ensin päätetään ja sen jälkeen vasta mietitään mitä päätettiin. Monesti huomataan myös että tulipahan päätettyä sellaista, jota ei voi kuitenkaan toteuttaa. Koulutilaratkaisun kiihkeä päätösprosessi ja toteuttamisen kireä aikataulu ovat jo nyt aiheuttaneet ongelmia, joiden ratkaiseminen ei millään voi, ainakaan hyvällä lopputuloksella, onnistua.

Seop:in kohdalla valtuusto rohkaistui ottamaan aikalisän vastoin keskustapuolueen ja virkamiesjohdon tahtoa. Se on positiivista. Valtuusto halusi että valmistelu- ja suunnittelutyötä jatketaan ja aikataulua hidastetaan. Toivotaan että suunnitelmat valmistuttuaan olisivat kerrankin perusteellisia ja talouslaskelmat alkaisivat viimein näyttää mietityiltä.

Tärkeintä ennakkoehtoa eli tilaaja-tuottaja –mallia ei valtuustokaan kyseenalaistanut. Tämän markkinataloudesta kuntatalouteen napatun ja keinotekoisesti päälle liimatun toimintatavan kaikkivoipaisuuteen jaksaa moni uskoa. Se hämmästyttää. Tämänkaltaiset järjestelyt vaatisivat aina avointa kilpailua, jotta se toisi aitoa lisäarvoa, kuten parempaa laatua tai kustannustehokkuutta. Nyt kun järjestelmä luodaan monopoliksi, saadaan monopolin piirteetkin: huonompaa laatua, vähemmän tuotetta ja kaiken lisäksi kalliimmalla! Etelä-Savon tietohallinto on kauhuesimerkki seudullisesta tilaaja-tuottajamallin käytöstä.

Jos löytäisin lampunhengen ja saisin kolme toivomusta, ensimmäinen toiveeni olisi: opetustoimen hallinnosta löytyisi osaamista, näkemystä ja henkilöstön arvostamista. Toisen toiveen käyttäisin pyytämällä päättäjille voimia ja taitoja perehtyä päätettäviin asioihin sekä halua kysyä ja kuunnella kuntalaisia. Viimeisenä toiveena toivoisin: opetustoimi, jota kovaa vauhtia ollaan Mikkelissä oltu ajamassa alas, ja joka on säästänyt monin verroin muihin hallintokuntiin nähden, säästyisi edes tällä kertaa lisäsäästövelvoitteilta.

Ihan vaatimattomia toiveitahan nuo olisivat…