Tämän päivän (9.10.2012) Länkkärissä oli mielipidekirjoitukseni Koulut tarvitsevat puolustajia. Kuule vänskä! Mis sie tarviit oikein hyvää koulujen puolustajaa? Täs siul on sellanen.

Mikkelin kouluissa tehdään joka päivä tulevaisuutta. Koulun penkkiä kuluttavien lasten ja nuorten osana on lopulta astua yhteiskuntaan täysivaltaisina ja tasavertaisina jäseninä tavoittelemaan onneaan. Millaiset eväät Mikkelin koulut tähän tarjoavat?

Onnellisen lapsuuden, onnistuneen koulutien ja syrjäytymisen ehkäisemisen kannalta on oleellista kysyä: Ovatko koulurakennuksemme terveellisiä, tarkoituksenmukaisia ja virikkeellisiä kasvu- ja oppimisympäristöjä? Onko oppilashuolto riittävästi mitoitettu? Onko tukitoimiin riittävästi resursseja? Toimiiko yhteistyö sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa ja onko niillä resursseja mitoittaa toimintaansa tarpeen mukaan? Ovatko ryhmäkoot riittävän pieniä, jotta opettajalla riittää aikaa ja voimia tukea ja kannustaa lasta sekä havaita ongelmia?

Onkin sääli, miten koulutyö on jo vuosia elänyt säästöpaineiden alla ja monet keskeiset tukipilarit ovat alkaneet hiljalleen rapautua. Tilannetta ei ole helpottanut erityisopetuksen uudet tuulet: erityistä tukea tarvitsevien lasten kohdalla on haluttu – niin kuin oikein onkin – päästä eroon erottelusta. Käytännössä tämä tarkoittaa integraatioita yleisopetuksen ryhmiin ja yhteisiä koulupolkuja koko ikäluokalle.

Onnistuakseen integraatio vaatisi kuitenkin taloudellisia panostuksia: tarvitaan riittävän pienet ryhmäkoot sekä koulutettuja koulunkäyntiavustajia ja laaja-alaisia erityisopettajia. Lisäksi on rakennettava joustavia rakenteita ja ryhmiä koulujen sisällä. Päättäjien tuki on valitettavasti ollut jo pitkään riittämätöntä.

Asialla on toinenkin puoli: suuret ryhmäkoot, integraatio, jatkuvasti kasvavat ja kasautuvat koulujen velvoitteet sekä opettajan työn sisällön peruuttamaton muutos näkyvät työssä jaksamisessa. Kun opettaja joutuu voimiensa äärirajoille, se heijastuu väistämättä myös oppilaisiin. Koulussa nimittäin aikuisten hyvinvointi tai pahoinvointi heijastuu lapsiin ja toisinpäin. Tätä asiaa ei osa kuntapäättäjistämme ole kyennyt ymmärtämään.

Lapset ja nuoret ovat kunnallisessa päätöksen teossa äänettömiä, pelkästään päätöksen teon kohteita. Heidän tulevaisuutensa riippuu meidän aikuisten päätöksistä. Siksi lapset ja koulut tarvitsevat puolustajia.