Viimeinen päivä kampanjointia

Tänään ajattiin sitten kampanjatankki tyhjäksi eli jokaikinen mainos on feissattu. Viimeiselle päivälle tuli hulppeat seitsemän tuntia, joka voisi kuulostaa kovalta urakalta, mutta oikeastaan vasta kotiin päästyä uuvuttaa… Jälleen kerran hyviä keskusteluja käyty, tuttuja ihmisiä ja pari hulluakin tavattu.

Nämä ovat minulle kolmannet vaalit ja oikeastaan ensimmäistä kertaa olen toden teolla nauttinut tästä kaikesta! Katukampanjointi, joka on ollut aiemmin hieman hampaiden kiristelyä, on tuntunut itse asiassa tosi mukavalta puuhalta. Muutenkin kampanja on mennyt aika lailla niin kuin olemme tukiryhmän kanssa suunnitelleet, joten fiilikset on kyllä hyvät – kävi tässä sitten miten päin vaan.

Huomenna sitten onkin jännät paikat.

Ensinnäkin: kaikki huomenna äänestämään. Suosittelen numeroa 364… Jos et halua kuitenkaan ääntäsi antaa minulle, niin suosittelen kaikesta sydämestäni joko Kerttu Hakalaa (345), Milja Kinni-Jenua (349) tai Veli Liikasta (352). Erinomaisia tyyppejä!

Toisekseen: Vihreiden vaalivalvojaiset ovat kaikille avoin tilaisuus. Huomenna Amarillossa klo 19.30 – 24.00  voit jännittää mukavassa seurassa vaalitulosta. Älä ujostele vaan tule mukaan! Lämpimästi tervetuloa siis!

Puhe syyskokouksessa 8.11.2010

MOAY piti syyskokouksensa 8.11.2010. Perinteiseen tapaan yhdistyksen puheenjohtaja piti puheen kokouksen alussa. Tässä puheeni kokonaisuudessaan. Näiden sivujen osiosta TEKSTIT löytyy aiempia puheita.

Arvoisat kollegat!

Ammattiyhdistystoiminta on kivaa. Tai ei se aina ole kivaa, mutta mielenkiintoista se on. Se, mikä allekirjoittanutta tässä toiminnassa kiehtoo, on se tiedon määrä, jonka ay-aktiivi saa. Tieto tuo mukanaan näkemystä ja näkemys – ainakin toivon mukaan – mukanaan viisautta.

Näinä muutamina vuosina kun olen ollut mukana MOAY:n hallituksessa ja puheenjohtajana juuri tieto on ollut  se kaikkein mielekkäin syy löytää draivia toiminnassa mukana olemiseen.

Olen kokenut yhdistyksemme suurimmaksi ongelmaksi aktiivien vähäisen määrän. Tämä näkyy mm. siinä että vaihtuvuus ammattiyhdistyksen hallituksessa on verrattain pientä. Toivoisin osallistumisen ja vastuunkannon yhteisistä asioista olevan niin haluttua että pääsisimme äänestämään hallituspaikoista vuosittain ja puheenjohtajastakin joka toinen vuosi.

Ammattiyhdistystoiminta ei ole menettänyt merkitystään vuosien saatossa. Päinvastoin: merkityksemme paikallisena edunvalvoja on korostunut viimeisen kolmen vuoden aikana ja korostuu vuoden vaihteen jälkeen entisestään. Keskusjärjestömme, OAJ –johon, minäkin suhtaudun monesti varsin kriittisesti – on siirtänyt yhä enemmän edunvalvontaa paikalliselle tasolle. Tämä on tietysti hyväkin asia, ei yksiselitteisesti, mutta kuitenkin.

Olemme vastaamassa tähän haasteeseen muuttamalla organisaatiorakennetta Etelä-Savossa.

Vielä tämän vuoden rakenne on seuraava: Me Mikkelin opettajien ammattiyhdistys MOAY edustamme yleissivistäviä opettajia.

OAJ:n Mikkelin paikallisyhdistys – tuttavallisemmin Mikko ry – on koonnut sateenvarjonsa alle kaikki Mikkelin OAJ:laiset opettajat. Paikallisyhdistyksellä on myös olleet neuvotteluoikeudet Mikkelissä

Etelä-Savon OAJ-piiri puolestaan on koonnut kaikkien maakunnan kuntien paikallisyhdistykset siipiensä suojaan.

Vuoden vaihteessa aloittaa uusi alueyhdistys, joka ottaa siipiensä huomaan jotakuinkin kaikki maakuntamme opettajat eri koulumuodoista.

MIKKO ry lakkaa olemasta, samoin Etelä-Savon OAJ-piiri. MOAY ry on hakenut jäsenyyttä tulevasta alueyhdistyksestä.

Eri paikkakunnilla on erilaisia tapoja järjestää järjestörakennetta muuttuvassa tilanteessa. Me Mikkelissä olemme halunneet vähentää väliportaita, yksinkertaistaa rakennetta.

Uusi alueyhdistys tulee toimimaan koko maakunnan alueella kaikkien opettajien edunvalvojana. Tavoitteena on saada meille lisää joukkovoimaa edunvalvontaan. Ikään kuin lisää ”rautaa rajalle”. MOAY ry eli Mikkelin ysiläiset opettajat ovat myös  päättäneet antaa neuvotteluoikeudet alueyhdistykselle.

Minusta tämä on hyvä asia.

Muutamasta keskeisestä seikasta MOAY:n tulee kuitenkin huolehtia.

Ensinnäkin: meidän on varmistettava että mikkeliläisten opettajien ääni tulee kuulluksi ja huomioiduksi alueyhdistyksen eri toimielimissä.

Jatkossa, kun alueyhdistys delegoi neuvottelut pääluottamusmiehellemme, MOAY:n ja luottamusmiehistön toimiva yhteistyö korostuu entistään.

Ja kolmanneksi: me Mikkelin opettajat toimimme eturivissä maakunnan edunvalvonnallisen yhteistyön kehittäjänä ja edistäjänä. Uskon solidaarisuuteen ja maakunnan opettajien yhteiseen haluun tukea toisiaan paikallisissa kysymyksissä. Kun alueyhdistyksen luottamuspaikkoja jaetaan, meidän on löydettävä niihin parhaat mahdolliset henkilöt näiden tavoitteiden edistäjiksi.
__________________

Alueyhdistys on keskeisessä roolissa myös paljon puhuttaneessa Maakunnallisessa sivistystoimen hankkeessa. Eniten on saanut palstatilaa, ja eniten on keskustelua herättänyt, ajatukset koulun työaikojen rukkaamisesta. Osa meistä läsnä olevista kannattaa – osa meistä vastustaa – monet meistä ei tiedä asiasta vielä tarpeeksi.

Mikkelin opettajien ammattiyhdistys ei ole vielä kantaansa asiaan muodostanut – ja tänään saamme varmasti myös kuulla aiheesta lisääkin vierailijamme myötä. Joka tapauksessa, kantaa muodostaessamme joudumme miettimään asiaa niin henkilöstön kannalta kuin oppilaiden kannalta.

Opettajien ammattiyhdistystoiminta eroaa merkittävästi muusta ammattiyhdistyskentästä. Minua on joskus turhauttanut käyttämämme retoriikka, jossa vedotaan toistuvasti lapsiin ja heidän parhaaseensa. Miksi emme voisi selkeästi ilmoittaa vain ajavamme omien jäsentemme etua, kuten muutkin ammattijärjestöt tekevät?

Vastaus on hyvin yksinkertainen: Me emme ole niin kuin muut. Ei lennonjohtajat ole huolissaan lentomatkustajista tai paperityöläiset vessapaperin kuluttajista. Me olemme huolissamme ”asiakkaistamme” – lapsista ja nuorista. Retoriikkamme on sitä mitä me ajattelemme. Opettajia koskevat päätökset heijastuvat aina lapsiin ja me opettajat – halusimmepa aina tai emme – olemme huolissamme myös lapsiin heijastuvista vaikutuksista.

Näin on myös koulun työaikojen siirtämisen kohdalla.

Minä henkilökohtaisesti suhtaudun työaikojen siirtämiseen erittäin varauksellisesti monestakin syystä.

Olen huolissani opettajien jaksamisesta, jos työvuotta tiivistetään. Sama jaksamisen pulma on oppilaillakin. En usko että koulumielekkyys erityisesti paranee lauantaityöpäiviä lisäämällä ja syys- ja hiihtolomia lyhentämällä.

Lisäksi minä en ole vieläkään – ehkäpä tyhmyyttäni – ymmärtänyt niitä hyötyjä, joita työaikojen siirtäminen toisi. Heikki Hirvonen ja kumppanit ovat näemmä niin suuria visionäärejä, että minun kaltaiseni perus-peruskoulun-maikka ei voi näitä aivoituksia ymmärtää. Ovatko peruskoululaiset todella niin suuri työllisyysreservi matkailuelinkeinoelämälle, että koulujen työaikoja pitää sen vuoksi siirtää?

Minusta koulu on lapselle arvojärjestyksessä ensisijainen – kesätyöt vasta sitten, jos silloinkaan. Muutenkin minua hankkeessa häiritsee ainakin rivien välistä luettava lähtökohta: elinkeinoelämän tarpeet.

Miksi koulun pitää olla ensisijaisesti talouselämän renki? Mihin on kadonnut usko sivistykseen? Mihin on kadonnut lapsen mahdollisuus olla lapsi?

Se, että me opettajat olemme mukana hankkeessa, ei tarkoita sitä, että kannattaisimme kaikkea tai suostuisimme kaikkeen. Me haluamme olla mukana kehittämässä opetusta ja koulutusta. Me emme ole muutosvastarinnan linnake.

Silti: me osaamme sanoa ei, jos uudistuksilla ei olla saavuttamassa mitään lisäarvoa.
_______________

Ensi keväänä on eduskuntavaalit. Meidän opettajien pitää äänestää, ja jokaisen pitää valita ehdokkaansa huolella. Valtio on ennätysvelkainen. Se tulee heijastumaan kuntien rahoitukseen  ja sitä kautta kuntien mahdollisuuksiin  järjestää palveluita. Yhä enemmän tulee olemaan narunvetoa siitä, miten vähenevät resurssit suunnataan. Kyse on ennen kaikkea arvoista ja uskottavista ratkaisuista.

Toinen merkittävä kysymys liittyy uuteen tuntijakoon ja opetussuunnitelmaan.  Opetusministeri Virkkunen puhuu siitä, että ”myös lahjakkailla oppilailla on oikeus oppia joka päivä koulussa”. Tämä onnistuu vain valinnaisuutta lisäämällä. Koulukeskustelu menee tällä hetkellä myös valtion tasolla elinkeinoelämän ehdoilla. Myös siellä sivistysihanne on hukassa. Minä puolestani luulen että jokainen oppilas oppii jo nyt joka päivä koulussa. Liian varhainen valinnaisuus laittaa oppilaita eriarvoiseen asemaan, taide- ja taitoaineiden kohdalla uudistus olisi tällaisenaan lähes kohtalokas ja kaiken lisäksi hallitusohjelman vastainen. Mutta mihinpä me tarvitsemme luovuutta ja kykyä ilmaista itseämme, kunhan vain osaamme laskea, ja kunhan urasuunnittelu aloitetaan jo alaluokilta, eikö?

Olkaamme siis nyt korva höröllä ehdokkaita kuunnellessamme. Selvittäkäämme millaista työtä nykyiset edustajamme ovat tehneet. Nähkäämme kevytkenkäisten ja ympäripyöreiden vaalipuheiden ja –lupausten taakse. Kun ensi keväänä äänestämme, tehkäämme se aktiivisesti, asiantuntevasti ja valveutuneesti.

Antoisaa iltaa, hyvät toverit!

Miten minusta tuli puidenhalaaja?

Olin pitkään kahden vaiheilla poliittisesta kannastani: joko vihreät tai vasemmistoliitto, vasemmistoliitto tai vihreät. Äänestyshistoriani oli ollut kuitenkin melko selkeä. Presidentinvaaleissa 1994 äänestin ensimmäisellä kierroksella vasureiden Claes Anderssonia (joka oli kaksikymppiselle nuorelle miehelle aikamoinen stara)  ja toisella kierroksella Ahtisaarta (sdp). Vuoden 2000 ja 2006 presidentinvaaleissa ensimmäisen kierroksen ääni meni vihreiden Heidi Hautalalle (jota syvästi ihailen ja arvostan) ja toisella kierroksella (toiseksi parhaalle ehdokkaalle) Tarja Haloselle (sdp). Eurovaaleissa 1996 ja 1999 ääni meni Heidi Hautalalle. Vuoden 2004 vaaleissa en äänestänyt (ne ovatkin ainoat vaalit, joissa en ole äänestänyt) koska olin ulkomailla tuolloin.

Kuntavaaleissa äänestin mieluiten nuorta, koulutettua naista. Kumman riveistä kriteerit täyttävä ehdokas löytyi, sai ääneni. Tosin aika usein puolue oli vihreät… Vasemmistoliiton ehdokaslista oli usein melko pappavoittoinen ja neuvostoliittolainen.  Samoin oli eduskuntavaalien kohdalla aina vuoden 2003 vaaleihin asti.

Asuin vielä Joensuussa, kun Tarja Cronberg asettui siellä ensi kertaa ehdolle vuonna 2003. Tässä vaiheessa olin jo alkanut tiedostaa sen, että vaikka mielesäni elättelin ambivalenssia kahden puoluevaihtoehdon välillä (ja suhtauduin kumpaankin vaihtoehtoon kaiken lisäksi vielä kriittisesti), valinta osui lähes aina vihreään ehdokkaaseen. Lisäksi ilmastonmuutos alkoi toden teolla näkyä vuodenajoissa ja muutenkin. Kun Pohjois-Karjalaan saatiin ensimmäistä kertaa varteenotettava vihreä ehdokas, valinta oli selvä: äänestin Tarjaa ja lopultahan Tarja nousi eduskuntaan. Myös oma valinta alkoi olla selvä: olin punavihreä, mutta kuitenkin enemmänkin vihreä. Vuoden 2007 vaaleissa Etelä-Savossa oli vihreillä vihdoin loistava ehdokas: Heli Järvinen. Nyt ei tarvinnut asiaa edes pohtia. Prosessi oman poliittisen kannan selkiyttämiseksi oli kuitenkin pitkä, ja minua monesti mielipiteideni perusteella luultu (hyvinkin) vasemmistolaiseksi. Mutta mitä selkeämmäksi (itselleni) oma aatteeni tulee, sen vihreämpi ja vähemmän punainen se on. Siinä on ikäänkuin häivähdys punaista mukana.

Olin jo pitkään pitänyt vihreiden liittymiskaavaketta pöytälaatikossa, mutta en oikein ollut ”saanut aikaiseksi”. Samoin politiikka kiinnosti kovin. On kiinnostanut aina, mutta ajatteluni oli nuorempana varsin kärkästä, provosoivaa, radikaalia ja riidanhaluista. Niinpä olin aina ajatellut kuten eräs ystäväni sen puki sanoiksi: ”sinun pitäisi olla poliitikko, sääli vain että kukaan ei äänestäisi sinua mielipiteidesi takia!”. Vuosien myötä riidanhaluisuus on hälvennyt, tilalle on tullut itsevarmuus ja varmuus asiasta. Minä tiedän, mistä puhun. Uskallan olla eri mieltä. Uskallan olla myös samaa mieltä. Ja uskallan olla tietämätön ja väärässä. Kärkkäys on yhä tallella, radikaaliuskin tietyssä mielessä, tosin ei enää nuoren miehen mustavalkoisen maailmankuvan välittämänä, vaan ehkä laaja-alaisempana tapana katsella maailman epäkohtia.  Tosin huomaan provosoivani vastapuolta keskusteluissa ja väittelyissä yhä edelleenkin, vaikka koitankin nykyisin pitää tietoisesti kurissa tätä puolta ja keskittyä rakentavaan, kriittiseen argumentointiin. En kyllä tässä aina onnistu…

Asiat muuttuivat viime kesänä, kun Jukka Kuusela soitti ja pyysi ehdolle (vaikka en siis ollut jäsen). Kaikille muille puolueille olisin sanonut varmuudella ”ei” (ja keskustalle sanoinkin) mutta nyt kun juuri vihreät pyysivät… Halusin miettiä kuukauden ja koitin keksiä syitä, miksi en lähtisi ehdolle. Oma ajatukseni oli ollut että pyrkisin ehdolle vuoden 2012 kuntavaaleissa. Ehkä. Mutta nyt tilaisuus tuli siis etuajassa.

Lopulta sanoin (tietysti) kyllä, mutta tein pari asiaa selväksi: kampanjaan ei ole rahaa eikä hirveästi aikaa, sitoutumattomana ehdokkaana en lähde vaan puolueen jäsenenä ja olen kiinnostunut sivistyslautakunnan paikasta. Loppu sitten menikin niin kuin meni.