Eräs lättäjalka vastaa

Presidentinvaalit ovat ohitse ja Sauli Niinistö tulee olemaan 12. Suomen tasavallan presidentti. Minulle on jäänyt vaalikamppailusta muutama asia sen verran hampaankoloon, että taidanpa vuodattaa ne tähän.

Ensinnäkin Pekka Haavisto teki hienon tuloksen, oli äänestäjät sitten vihreitä tai haavistolaisia tai molempia. Erityisen hienoa kuitenkin Haaviston menestys on vihreille  eduskuntavaalien jälkeisen apeuden lievittäjänä. Samalla tavalla Väyrynen nosti kepun kanveesista.

Lipponen epäonnistui, mutta rehellisyyden nimissä: odottiko kukaan oikeasti mitään muuta? Lipponen on menneen ajan miehiä ja monilla – myös minulla – on vallan terävät muistikuvat pääministeri Lipposesta. Jossain huumoriohjelmassa asia muotoiltiin osuvasti: ”demareiden vaalikampanja olisi luultavasti onnistunut paremmin, jos ehdokkaana olisi ollut joku demari”.

Niinistöstä tuli presidentti, mutta kuka oikeasti uskoi mitään muuta? Niinistön suosio on ollut pitkään vankka ja vakaa, ja sanon tämän ilman sarvia ja hampaita, hän on saanut vankkaa taustatukea mm. MTV3:lta. Eikä siinä mitään. Kyllä tiedotusvälineet nostivat persut edellisissä eduskuntavaaleissa ja Haavistoa presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Näin se menee ja ”mediapeliä!”, sanoisi Väyrynen.

Arhinmäki pärjäsi koko ajan paremmin ja paremmin mitä pidemmälle kamppailu eteni. Hän haastoi ja uskalsi antaa esimerkkiä erilaisesta, auktoriteettivapaasta presidenttiehdokkuudesta, joka ei ole lainkaan sellaista ”maan suuri isäntä talossa”  –johtajuutta.

Arhinmäen, samoin kuin Biaudet’n, roolina oli haastaa Soini… jotta Haaviston ei tarvinnut ja jotta Haavisto voisi nousta tämän yläpuolelle ”valtakunnansovittelijana”. Tämän pelitilanteen oivaltaminen oli varmasti Haaviston kampanjakoneiston suurin ja tärkein oivallus. Se vain ei lopulta riittänyt ennakkosuosikkia vastaan. Mutta kuka oikeasti sitä odottikaan?

Ja ketäs muita siellä oli?

Ai niin, Essayah.

Mutta sitten Soiniin. Soinin kitkeryys vaalien jälkeen on tehnyt hänestä Suomen virallisen huonon häviäjän: ”Koko kansa saa äänestää Soinia! Soinista tulee resitentti! Kansa ei äänestäkään Soinia. Edes Soinissa. Soinista ei tule resitentti. Soini hyvin hyvin pettynyt. ”

Mistä kiikasti että kansa valitsikin Soinittoman Suomen?

’Vastajytky’ lienee vielä ’jytkyäkin’ vastenmielisempi ilmaisu, mutta näin se tietysti politiikassa menee: reaktioita seuraa vastareaktio ja niin kävi nytkin. Tosin ehkä eniten myötähäpeää aiheuttanut vaalianalyysi tuli Timo Soinin omasta suusta: ”Kansa halusi Soinin jatkavan persujen puheenjohtajana!”. Höpö höpö. Väite on yhtä validi kuin jos Haavisto olisi väittänyt kansan halunneen hänen jatkavan vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Soinin imu ei enää riittänyt, siitä on kyse ja piste.

Mutta mikä sitten hyydytti Soinin? Väitän, että Soini itse. Kampanjan aikana Soinista paljastui puolia, jotka hän on koittanut peittää (yliherkkyys ja huumorintajuttomuus Soiniin kohdistuvasta kritiikistä, naisviha ja itserakkaus, näin muutamia mainitakseni). Soinin todellinen karva on alkanut siis paljastua.

Lisäksi Soinilla tuntuu nousseen jytky päähän. Näin on pääteltävä, sillä sen verran tarmokkaasti mies hoki ’jytkyä’ jokaisessa presidentinvaalitenteissä. Aivan kuin vanha levy olisi jäänyt pyörimään samalla uralle.

Ymmärrän että ’jytky’ oli Soinin suuri henkilökohtainenkin voitto, mutta silti ”Suomen kansa on äänestänyt jytkyn…”  hokeminen tentistä toiseen paljasti tietyn sisällyttömyyden Soinista. Sama sisällön puute välittyi jatkuvista vaikeiden kysymysten väistelystä, omien aloitteiden puuttumisesta, ja kun EU:kaan ei noussut isoksi vaaliteemaksi, niin metsään mentiin ja kovaa.

—-

Vihreiden vaalitappio viime keväänä sai vihreät puolueena jättämään persut rauhaan. Vihreät ovat antaneet persujen aivan yksin käydä sanasotaansa vihreitä vastaan. Tämä ei tietenkään koske yksittäisiä vihreiden jäseniä, mutta itse puolue on ollut hiljaa ja kääntänyt fokuksen muualle. Persut ovat jatkaneet nälvimistään samaan malliin, eikä vähiten Soinin suulla.

Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että vihreiden ja persujen vastakkainasettelu on pitkälti persujen aiheuttamaa ja haluamaa. He ovat tarvinneet keppihevosen, vai mitä mieltä olette siitä että samassa lauseessa, jossa Soini kehuu Haavistoa sillanrakentajaksi ja aidosti suvaitsevaksi ihmiseksi, joka ei halua tökkiä muita, hän muistaa kuitenkin itse tökkiä vihreitä ”kuten muut vihreät”… Timo ei taida itse olla niin suuri ihminen, että osaisi olla nälvimättä.

Ja entäpä tämä Soinin kommentti Niinistön valinnasta:

” Vihreät lyötiin lättäjalaksi tässä toisella kierroksella. Ei Niinistö ole mikään liberaali. Hän on konservatiivipuolueen ehdokas ja voitti aivan pystyyn nämä vaalit, Soini sanoi STT:lle vaalivalvojaisissa sunnuntai-iltana Brysselissä.

Haavisto oli Soinin mukaan hyvä ehdokas, mutta porukka hänen takanaan pilasi hänen mahdollisuutensa.” (http://www.iltasanomat.fi/presidentinvaalit/timo-soini-vihreat-lyotiin-lattajalaksi/art-1288447145263.html)

Eli taas vihreät? Voi Timo, vihreät!

—-

Paavo Arhinmäki ennätti huikkaista ensimmäisenä takaisin:

”Mutta kyllähän perussuomalaiset viime viikolla lyötiin lättäjaloiksi, hän toteaa lainaten Soinin määritelmää Vihreistä Haaviston hävittyä kokoomuksen Sauli Niinistölle sunnuntaina.

Arhinmäki viittaa perussuomalaisten pikkuruiseen osanottoon kevään ammattiliittovaaleissa. Puolue sai houkuteltua JHL:n vaaleihin kaksi ja metalliliiton vaaleihin kuusi omaa ehdokasta. SDP:llä ja vasemmistoliitolla on satoja ehdokkaita.

– Takana on pitkä uho siitä, että perussuomalaiset ovat duunareitten puolella ja valtaavat ammattiyhdistysliikkeen, hän sanoo.

– Nyt nähtiin kuinka kapealla pohjalla se on, kun puolueen puheenjohtajakin on loimaankassalainen ja hehkuttaa vedet silmissä Niinistöä  ja Thatcheria.”   (http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2731529/arhinmaki-piikittelee-%E2%80%9Dperussuomalaiset-lyotiin-lattajaloiksi%E2%80%9D)

Niinistön oletettu “konservatiivisuus” on joka tapauksessa aivan erilaista kuin Soinin ”konservatiivisuus”. Se lienee Suomen kannalta vain hyvä asia.

—-

Mielenkiintoista on ollut huomata se, miten Soini tarvitse vihreitä vähintään yhtä paljon kuin EU:ta ja maahanmuuttajia. Soini tarvitsee vihollisia ja syntipukkeja.

Hyvä Timo Soini, sinä tarvitset meitä vihreitä, jotta voisit oikeuttaa oman olemassaolosi. Harmi vain, että me emme riitä sinun oikeutukseksi ilmeisesti enää kovinkaan pitkään.


Presidenttiydestä ja yhtenäiskulttuurista

Presidentti on mielenkiintoinen instituutio politiikassa. Monien mielestä presidentin valtaa on rajoitettu liikaa, mutta on myös niitäkin, joille koko presidentti-instituutiosta voitaisiin luopua. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Minä en kaipaa ”maan suurta isää tai äitiä”, enkä tarvitse voimakasta, vahvaa johtajaa.

Suomelle valitaan pian uusi tasavallan presidentti. Presidentinvaalien kiinnostavuus löytyy sen henkilövaaliluonteesta. Meillä on kahdeksan poliitikkoa samalla viivalla ja heidän ajatuksensa, tekemisensä ja lausuntonsa ovat median mikroskoopin alla. Ehdokkaiden määrä on kenen tahansa hallittavissa ja tämä nostaa sekä innostusta että inhoa. Ehkä siksi vaaleihin liittyvä keskustelu korostaa ehdokkaiden henkilökohtaisia piirteitä esimerkiksi tehtyyn politiikkaan ja ideologiaan nähden.

Samalla tavalla kuin muissakin vaaleissa, monille äänestäjille on hämärän peitossa se, mitä he ovat valitsemassa eli mihin presidentti todella voi vaikuttaa ja mihin ei. Sama näkyy tietysti myös edellisten presidenttien työn arvioinnissa ja arvostelussa.

On myös helppo unohtaa että presidentti ei ole päättämässä asioista yksin, vaan hän on osa muuta poliittista rakennelmaa ja eri vahvuisia valtasuhteita. Onneksi presidenttiys on jo sen verran riisuttu vallasta, että ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta kyse on varsin seremoniallinen virasta. Silloin ei ole suureksi haitaksi, vaikka keskitymmekin valinnassa politiikan ulkopuolisiin seikkoihin.

Pitäisikö sitten presidentillä olla enemmän valtaa? Varmasti historiassa on ollut vaiheita, jolloin vahva johtajan olemassaolo on ollut hyödyllistä, mutta on myös aikoja, jolloin tämä on aiheuttanut vahinkoa. Se ainakin on varmaa, että nykyiseen avoimeen yhteiskuntaan sekä yksilöä korostavaan maailmaan vahvat johtajat ovat auttamattoman vanhanaikaisia. Ajatuksessa, että Suomi tarvitsisi parlamentarismin yläpuolella toimivan hahmon, kalskahtaa totalitarian marssiaskel.

Oli miten oli, presidentinvaalit ovat NE vaalit, jotka saavat ihmiset uurnille, ja joihin liittyy ehkä kaikkein eniten toiveita ja odotusta.

Tämä aika, jolloin Suomessa on politiikka on palannut politiikkaan ja keskustelu käy jakaantuneempana ja kuumempana kuin aikoihin, monet kaipaavat presidentistä koko kansaa yhdistävää voimaa. Sellaista maan isä- tai äitihahmoa, joka voisi vetää eripuraisia poliittisia leirejä yhteen ja joka voisi toimia koko kansan presidenttinä. Valitettavasti nämä toiveet ovat haaveunta.

Syykin on selvä: yhtenäiskulttuuri – jos sellaista koskaan on aidosti ollutkaan –  on taakse jäänyttä todellisuutta ja menneisyyden maisemaa. Uusia Kekkosia ei enää onneksi ja toivottavasti tule.

Yhtenäiskulttuurin on syrjäyttänyt lukemattomat erilaiset, päällekkäiset, rinnakkaiset, risteytyvät ja erkanevat alakulttuurit ja vähemmistöt ihan jo meidän natiivien kesken. Kun tähän on lisätään vielä kaikki eri maista Suomeen tulleiden mukanaan tuomat tavat elää, on meillä käsissämme fragmentoitunut joukko ihmisiä, jotka sattuvat asuttamaan aluetta, jota Suomeksi kutsutaan.

Toisille tämä kuulostaa ja tuntuu ahdistavalta, ehkä pelottavaltakin. Toiset puolestaan pitävät sitä avoimen yhteiskunnan merkkinä. Me saamme olla juuri sellaisia kuin olemme, jokainen saa itse valita itsensä ja identiteettinsä, jokainen saa identifioida itsensä juuri sellaiseksi kuin haluaa ja osaksi sellaisia viiteryhmiä kuin haluaa. Ja ihminenhän identifioi, myös monilla tasoilla. Se on mielestäni tärkeä huomio.

Minun mielestäni tämä aika tarvitsee kaikkein eniten sitä, että löytäisimme voimaa kunnioittaa erilaisia tapoja määrittää itseään ilman että yrittäisimme määritellä toisten puolesta mikä on oikeaa tai väärää tapaa olla ”suomalainen”, ”mies”, ”nainen”, ”isänmaallinen”, ”uskovainen” tai mitä tahansa muuta. Aika moni meistä tekee juuri tuota toisten puolesta määrittelyä tiedostamatta ja tiedostaen.

Yksi huomio vielä. Vaikka monet meistä kuuluvatkin johonkin enemmistöön, niin useimmat meistä kuuluvat myös johonkin vähemmistöön, esim. maaseudulla asuviin, perussuomalaisiin, vihreisiin, uskonnottomiin, kirkossa käyviin, ruotsinkielisiin, saamenkielisiin, akateemisiin, työttömiin ja vaikka sun mihin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämän vuoksi ”koko kansan presidenttiä” ei mielestäni voi olla eikä edes tarvita.

Presidentti Halosta on viime aikoina arvosteltu siitä, että hän ”pyllistää” osalle kansasta, eikä näin ollen ole koko kansan presidentti. Minusta Halonen on ollut yhtä lailla ”koko kansan presidentti” kuin Niinistö olisi ollut ”työväen presidentti” tai Soini tulisi olemaan ”yhteistyössä minun kanssani”, niin kuin hänen vaalilauseensa näissä vaaleissa lupaa. Kaikki edellä mainitut – ja muidenkin politiikkojen – sloganit tai heidän antamansa lausunnot ja mielikuvat, joissa kootaan koko kansaa yhteen, ovat mahdottomia.

Politiikassa on aina kyse mielikuvien ja todellisuuden ristiriidasta. Kukaan ei voi edustaa kaikkia ja miellyttää kaikkia. Poliitikko, joka pyrkii miellyttämään kaikkia tai edes mahdollisimman montaa, päätyy aina toimimaan väljähtyneesti ja julistamaan mauttomia ja ympäripyöreitä sloganeita. Idealismi olisi monella tapaa rehellisempää, mutta sillä on vaikeaa saavuttaa suurten kansanjoukkojen suosiota, sillä – kuten todettua – elämme tuhansien vähemmistöjen maassa.

Iso osa politiikasta onkin näin ollen mainostoimistovetoista mielikuvien myymistä, sillä mitä muutakaan se mediakyllästetyssä demokratiassa voisi olla? Joskus haluamme mielikuvat ostaa, joskus emme. Näihin ”ostopäätöksiin” vaikuttavat arvomme, toiveemme ja toisinaan aivan irrationaaliset seikat. Ne, jotka toimivat idealistisesti, saavat jäävät pieniksi toimijoiksi ja saavat osalleen suurten pilkkaa, mutta omien kiintymyksen.

Ja molempia tarvitaan, niin idealisteja kuin suurempia kansanjoukkoja houkuttelevia poliittisia liikkeitä. Niillä on politiikassa erilaiset, mutta yhtä lailla tärkeät roolit. Siksi on tärkeää, että kaikissa vaaleissa puolueet asettavat ehdokkaita, vaikka hyvin tiedettäisiin, että kaikki eivät voi tulla valituiksi tai että valituksi tulemiseksi olisi mitään mahdollisuuksia. Demokratian idea on vaihtoehdoissa.

Yhtenäisyys ja yhtenäiskulttuuri ovat onneksi kaksi eri asiaa. Ihmiset voivat tuntea yhtenäisyyttä, vaikka eläisivät hyvinkin erilaisia, toisistaan poikkeavia elämiä hyvinkin erilaisilla elämäntavoilla tai jopa arvomaailmalla. Yhtenäisyyttä ei kukaan ulkopuolinen tai yläpuolella oleva voima tuoda. Ei myöskään presidentti. Yhtenäisyys asuu tai on asumatta meissä jokaisessa.

Yhtenäisyys on seurausta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden merkitystä on jauhettu ja jauhettu kaikista mahdollisista suunnista ja tuuteista, mutta silti tuntuu, että yhteisöllisyys on menetetty ehkä iäksi.

Onko yhteisöllisyyden menetys yksilöä korostavan yhteiskunnan hinta?  En tiedä, mutten missään tapauksessa kuitenkaan haluaisi mitään ”massojen yhteiskuntaa”, joka korostaisi yhteisöä yksilön ylitse. Tällaisessa on aina Neuvostoliiton, Pohjois-Korean tai Natsi-Saksan kaiku. Toki yhteisöllisyyttä oli enemmän entisaikojen maatalousyhteisöissä, mutta kaupanpäälle tuli vertaiskontrolli, kyttääminen ja juoruilu.

Tarvitsisimme välimuodon yhtenäiskulttuurin ja yksilöllisyyden välille. Auttaisimme lähimmäistämme ja olisimme kiinnostuneita siitä miten hyödyttää yhteisöä, mutta hyväksyisimme erilaiset tavat elää omaa elämää siinä samassa. Ehkä juuri tähän keskitien löytämiseen voitaisiin tarvita arvojohtajaa?

Tästä seuraa kuitenkin kysymyksiä. Kuka ehdokkaista pystyisi tähän? Onko olemassa yhtäkään ihmistä maailmassa, joka tähän pystyisi? Onko mitään voimaa maailmassa tai maailman ulkopuolella, joka tähän pystyisi?

Minä luulen, ettei kukaan presidenttiehdokkaista, ei kukaan ihminen Suomessa eikä maailmassa, ei luonnolliset eikä yliluonnolliset voimat saisi meitä muuttumaan. Ainoat, jotka voivat muuttaa suomalaista yhteiskuntaa solidaarisemmaksi, olemme me kaikki. Omalla toiminnallamme ja asenteillamme. Joka päivä. Eikä siihen presidenttiä tarvita.