Kunnanjohtajastamme

Keskustelu Ristiinan kunnanjohtajan viran vakinaistamisesta on herättänyt kovasti tunteita viime aikoina. Asia tulee pykäläksi ensi viikon maanantaina valtuustoon.

Kunnanjohtajan virkaa ei tule vakinaistaa. Asiasta ei pitäisi edes päättää vielä, sillä kysymys viran vakinaistamisesta tulee ajankohtaiseksi vasta syksyllä 2011.

Kun kunnanvaltuusto vuonna 2005 kaikkien valtuustoryhmien toimesta päätti kunnanjohtajan viran määräaikaisuudesta, asiasta sopivat kaikki valtuustoryhmät. Mielestäni tämän sopimuksen purkamiselle ei ole perusteita. Tulevaisuuden ennustettavuus on tällä hetkellä erityisen vaikeaa, ja siksi kunnan ei pitäisi tässä vaiheessa sitoa käsiään mihinkään suuntaan. Siksi olisi järkevää tässä tilanteessa odottaa syksyyn 2011 ja tarkastalla asiaa silloin tarkoin. Ei aiemmin. Periaatteellisella tasolla kannatan kunnanjohtajan pitämistä määräaikaisena myös jatkossakin, esimerkiksi kuuden vuoden syklillä. Suomessa ja ehkäpä Ristiinassakin on esimerkkejä siitä, millaisia ongelmia voi syntyä ”elin-ikäisten” kunnanjohtajien kanssa.

Siihen, miten nykyinen kunnanjohtaja tehtävässään on onnistunut, en ota kantaa, koska määräaikaiskausi on vielä kesken. Todelliset näytönpaikat ovat vielä edessä, jos ja kun laman vaikutukset iskevät toden teolla Ristiinaan. Mielestäni kunnanjohtajan työrauhan takaaminen vaikeina aikoina on erityisen tärkeää. Siksi onkin erikoista, että kysymys vakinaistamisesta tuodaan päätettäväksi juuri nyt, ennenaikaisena.

Vaikeina aikoina tulisi pikemminkin yrittää puhaltaa yhteen hiileen ja löytää konsensusta koko poliittiselta kentältä. Kaikkia, myös pieniä poliittisia ryhmiä tulisi kuunnella ja pitää päätöksenteossa mukana. Kunnanjohtajalla on tässä  keskeinen rooli. Kysymys vakinaistamisesta näyttäisi repivän ryhmiä toisiaan vastaan ja oli valtuuston päätös mikä tahansa, prosessi itsessään jättää jälkensä ja vaikeuttaa kunnanjohtajan työtä tulevaisuudessa. Siksi asian tuominen käsiteltäväksi tässä vaikeassa tilanteessa on mielestäni varsin varomatonta politiikkaa.

Sivistyslautakunta 30.9.2009

Sivistyslautakunta jatkoi tänään budjettikehyksen käsittelyä. Lautakunta oli saanut henkilöstön kommentteja talausarvion vaikutuksista ja tämän hetken suurimmista pulmista. Oli hienoa huomata, että lautakunta yksimielisesti halusi puuttua epäkohtiin. Ongelma oli tietysti rahan niukkuus, mutta löysimme tähänkin ratkaisun. Lopulta lautakunta muutti sivistysjohtajan esitystä siten, että kesällä perusopetukseen tehty tuntikehysleikkaus peruttiin, eli jakotunteja palautettiin käyttöön. Lisäksi lautakunta esittää koulunkäyntiavustaja resurssin kasvattamista. Siis koko lautakunta! Nyt täytyy toivoa, että lautakunnan näkemys saa tukea myös kunnanhallituksessa ja valtuustossa.

Jonkin verran täytyy ottaa myös omaksi ansioksi, että lautakunta päätyi tämänkaltaiseen ratkaisuun. Ensinnäkin se, että vaadin uutta kokousta, toi mahdollisuuden tarkastella kehystä tarkemmin. Toisekseen, laskelmiin tuli näiden kahden kokouksen välissä tarkennuksia, jotka toivat budjettia alaspäin. Nämä rahat voitiin suunnata nyt tuntikehyksen nostamiseen. Kolmanneksi, henkilöstön kirjelmä, jota pyysin, avasi monia lautakunnan jäsenten silmiä. Neljäntenä omana ansiona voidaan sanoa, että keksin miten tuntikehyksen palauttaminen toteutetaan.

Työ lautakunnassa on varsin näkymätöntä, varsinkin kun tähän asti kertaakaan ei ole edes päätöksistä äänestetty tai yhtään eriävää mielipidettä ole jätetty. Vaikka työtä en teekään omaan pussiini, vaan ristiinalaisten lasten ja nuorten eteen, olisi mukavaa, että omat ansiot näkyisivät ulospäin, edes joskus. Mutta kukapa sitä kissan häntää nostaisi ellei kissa itse….! Oma viitepuolueeni on kärsinyt jonkin verran ennakkoluuloista ja ehkä jopa uskottavuusongelmista Ristiinassa, ja senkin takia olisi tärkeä näyttää ulospäin, että mekin pystymme rakentavaan politiikkaan ja yhteistyöhön. Sen takia tämä hetkellinen itsekehun ryöpytys. Koittakaa kestää….

Tosin, täytyy sanoa että sivistysjohtaja huomatessaan, että budjettikehystä olisi valmiutta kasvattaa, toimi tilanteessa hienosti ja perusteli vakuuttavasti lisärahojen tarpeen.  Myös puheenjohtaja Janne Strengellin toiminta tänään (kuten tähän asti koko vuoden) oli mielestäni erinomaista.  Lisäksi tänään koko lautakunta oli keskusteleva. Se on hienoa ja tärkeää. Erityisen mukavalta tämä yhteistahdon löytyminen on siksikin, että olin valmistautunut tänään tekemään vastaesityksen ja mahdollisesti, jos jään ilman tukea, jättämään eriävän mielipiteeni. Siksikin lautakunnan yhteinen mielipide tuntikehyksen kasvattamisesta tuntuu erityisen hyvältä.

Ajat ovat taloudellisesti vaikeita. Ensi vuosi on varmasti vaikea. Jos tämä kehys tullaan hyväksymään loppuun asti, tämä kurjuus heijastuu lapsiin hieman vaimeammin.

Sivistyslautakunta 23.9.2009

Kunnassa alkaa olla käsillä ensi vuoden budjettiväännöt. Lähtökohdat eivät ole helpot, sillä maailmantalouden lama näkyy tietysti myös Ristiinassa. Erityisesti yhteisöverotuotot ovat notkahtaneet pahemman kerran. Kunnanhallitus on antanut lautakunnille raamin, jonka mukaan hallintokuntien menot saavat nousta enintään 1,5 %:a. Tämähän on jo valmiiksi ongelmallista, sillä terveydenhuoltokulut ylittävät nykyistäkin budjettiaan jatkuvasti ja reippaasti. Opetustoimi puolestaan pysyy budjetissaan, ja tekee samalla ”onnistuneesti” äärimmäisen kipeitä, koulut ja niiden henkilöstön jaksamisen äärirajoille ajavia leikkauksia. Tämä on tietysti  epäreiluakin opetustoimea kohtaan.

Sivistyslautakunnan kokouksessa 23.9.2009 oli sivistystoimen budjettiraami  ensimmäistä  (ja alunperin ajateltuna viimeistä) kertaa käsittelyssä. Sivistysjohtaja jakoi kokouksen alussa lautakunnalle nipun paperia, jossa oli laskelmat ensi vuoden sivistystoimen budjettiraamiksi. Esityksen mukaan sivistystoimen menot kasvaisivat vain 0,05 %:a kuluvaan vuoteen. Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen kerta kun lautakunta näki laskelmat ja päätös olisi pitänyt tehdä saman tien! Muista lautakunnan jäsenistä tämä ei ollut ollenkaan ongelmallista tai loukkaavaa. He olivat valmiita hyväksymään sivistysjohtajan esityksen  sellaisenaan. Ehkäpä he pitävät tämänkaltaista menettelyä niin tavallisena ettei se hetkauta lainkaan ja minä vihreänä kasvona en vain vielä ymmärrä sitä, miten asiat Ristiinassa toimivat.

Jopka tapauksessa, en voinut moista menettelytapaa hyväksyä, periaatteellisella tasolla enkä muutenkaan. Niinpä nostin asiasta ja menettelystä kokouksessa äläkän. Pitkällisen ja mielestäni kuitenkin varsin rakentavan ja suurelta osin hyvähenkisen keskustelun jälkeen jätin esityksen kyseisen pykälän jättämisestä pöydälle. Kukaan lautakunnasta ei kannattanut.  En voi ymmärtää tätä.  En vain voi. Sen lisäksi että meidän luottamushenkilöiden oikeus ja velvollisuus on osallistua rahan jakoon (sehän se politiikkaa juuri on), me olemme myös oikeudellisessa vastuussa päätöksistämme. Onneksi sivistysjohtaja oli jo tehnyt keskustelun pohjalta jo omat johtopäätöksensä, ja kun vedin oman esitykseni takaisin, hän sai tilaisuuden tehdä esityksen uuden kokouksen järjestämisestä ensi viikolla, johon mennessä sivistysjohtaja selvittelee asioita lautakunnan ohjeistamana. Minä toivoin saada kuulla opetushenkilöstön mielipiteen budjetista, sillä arjen ammattilaiset kuitenkin varmasti parhaiten tietävät, missä mennään, missä on sudenkuopat ja mihin tarvitaan lisää resursseja.

Sivistysjohtajan esityksessä oli kuitenkin paljon hyvää. Ensi vuoden alusta on tarkoitus palkata koulunkäyntiavustaja esiopetukseen ja se pitää sisällään investointiohjelman, jolla koulujen oppimisympäristöjä on tarkoitus tuoda 2000 -luvulle. Se on hieno asia. Itse toivon kuitenkin että viime kesänä leikattuja perusopetuksen resursseja olisi mahdollisuus palauttaa nyt. Saa nähdä miten käy.

Miten minusta tuli puidenhalaaja?

Olin pitkään kahden vaiheilla poliittisesta kannastani: joko vihreät tai vasemmistoliitto, vasemmistoliitto tai vihreät. Äänestyshistoriani oli ollut kuitenkin melko selkeä. Presidentinvaaleissa 1994 äänestin ensimmäisellä kierroksella vasureiden Claes Anderssonia (joka oli kaksikymppiselle nuorelle miehelle aikamoinen stara)  ja toisella kierroksella Ahtisaarta (sdp). Vuoden 2000 ja 2006 presidentinvaaleissa ensimmäisen kierroksen ääni meni vihreiden Heidi Hautalalle (jota syvästi ihailen ja arvostan) ja toisella kierroksella (toiseksi parhaalle ehdokkaalle) Tarja Haloselle (sdp). Eurovaaleissa 1996 ja 1999 ääni meni Heidi Hautalalle. Vuoden 2004 vaaleissa en äänestänyt (ne ovatkin ainoat vaalit, joissa en ole äänestänyt) koska olin ulkomailla tuolloin.

Kuntavaaleissa äänestin mieluiten nuorta, koulutettua naista. Kumman riveistä kriteerit täyttävä ehdokas löytyi, sai ääneni. Tosin aika usein puolue oli vihreät… Vasemmistoliiton ehdokaslista oli usein melko pappavoittoinen ja neuvostoliittolainen.  Samoin oli eduskuntavaalien kohdalla aina vuoden 2003 vaaleihin asti.

Asuin vielä Joensuussa, kun Tarja Cronberg asettui siellä ensi kertaa ehdolle vuonna 2003. Tässä vaiheessa olin jo alkanut tiedostaa sen, että vaikka mielesäni elättelin ambivalenssia kahden puoluevaihtoehdon välillä (ja suhtauduin kumpaankin vaihtoehtoon kaiken lisäksi vielä kriittisesti), valinta osui lähes aina vihreään ehdokkaaseen. Lisäksi ilmastonmuutos alkoi toden teolla näkyä vuodenajoissa ja muutenkin. Kun Pohjois-Karjalaan saatiin ensimmäistä kertaa varteenotettava vihreä ehdokas, valinta oli selvä: äänestin Tarjaa ja lopultahan Tarja nousi eduskuntaan. Myös oma valinta alkoi olla selvä: olin punavihreä, mutta kuitenkin enemmänkin vihreä. Vuoden 2007 vaaleissa Etelä-Savossa oli vihreillä vihdoin loistava ehdokas: Heli Järvinen. Nyt ei tarvinnut asiaa edes pohtia. Prosessi oman poliittisen kannan selkiyttämiseksi oli kuitenkin pitkä, ja minua monesti mielipiteideni perusteella luultu (hyvinkin) vasemmistolaiseksi. Mutta mitä selkeämmäksi (itselleni) oma aatteeni tulee, sen vihreämpi ja vähemmän punainen se on. Siinä on ikäänkuin häivähdys punaista mukana.

Olin jo pitkään pitänyt vihreiden liittymiskaavaketta pöytälaatikossa, mutta en oikein ollut ”saanut aikaiseksi”. Samoin politiikka kiinnosti kovin. On kiinnostanut aina, mutta ajatteluni oli nuorempana varsin kärkästä, provosoivaa, radikaalia ja riidanhaluista. Niinpä olin aina ajatellut kuten eräs ystäväni sen puki sanoiksi: ”sinun pitäisi olla poliitikko, sääli vain että kukaan ei äänestäisi sinua mielipiteidesi takia!”. Vuosien myötä riidanhaluisuus on hälvennyt, tilalle on tullut itsevarmuus ja varmuus asiasta. Minä tiedän, mistä puhun. Uskallan olla eri mieltä. Uskallan olla myös samaa mieltä. Ja uskallan olla tietämätön ja väärässä. Kärkkäys on yhä tallella, radikaaliuskin tietyssä mielessä, tosin ei enää nuoren miehen mustavalkoisen maailmankuvan välittämänä, vaan ehkä laaja-alaisempana tapana katsella maailman epäkohtia.  Tosin huomaan provosoivani vastapuolta keskusteluissa ja väittelyissä yhä edelleenkin, vaikka koitankin nykyisin pitää tietoisesti kurissa tätä puolta ja keskittyä rakentavaan, kriittiseen argumentointiin. En kyllä tässä aina onnistu…

Asiat muuttuivat viime kesänä, kun Jukka Kuusela soitti ja pyysi ehdolle (vaikka en siis ollut jäsen). Kaikille muille puolueille olisin sanonut varmuudella ”ei” (ja keskustalle sanoinkin) mutta nyt kun juuri vihreät pyysivät… Halusin miettiä kuukauden ja koitin keksiä syitä, miksi en lähtisi ehdolle. Oma ajatukseni oli ollut että pyrkisin ehdolle vuoden 2012 kuntavaaleissa. Ehkä. Mutta nyt tilaisuus tuli siis etuajassa.

Lopulta sanoin (tietysti) kyllä, mutta tein pari asiaa selväksi: kampanjaan ei ole rahaa eikä hirveästi aikaa, sitoutumattomana ehdokkaana en lähde vaan puolueen jäsenenä ja olen kiinnostunut sivistyslautakunnan paikasta. Loppu sitten menikin niin kuin meni.