Presidentti on mielenkiintoinen instituutio politiikassa. Monien mielestä presidentin valtaa on rajoitettu liikaa, mutta on myös niitäkin, joille koko presidentti-instituutiosta voitaisiin luopua. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Minä en kaipaa ”maan suurta isää tai äitiä”, enkä tarvitse voimakasta, vahvaa johtajaa.

Suomelle valitaan pian uusi tasavallan presidentti. Presidentinvaalien kiinnostavuus löytyy sen henkilövaaliluonteesta. Meillä on kahdeksan poliitikkoa samalla viivalla ja heidän ajatuksensa, tekemisensä ja lausuntonsa ovat median mikroskoopin alla. Ehdokkaiden määrä on kenen tahansa hallittavissa ja tämä nostaa sekä innostusta että inhoa. Ehkä siksi vaaleihin liittyvä keskustelu korostaa ehdokkaiden henkilökohtaisia piirteitä esimerkiksi tehtyyn politiikkaan ja ideologiaan nähden.

Samalla tavalla kuin muissakin vaaleissa, monille äänestäjille on hämärän peitossa se, mitä he ovat valitsemassa eli mihin presidentti todella voi vaikuttaa ja mihin ei. Sama näkyy tietysti myös edellisten presidenttien työn arvioinnissa ja arvostelussa.

On myös helppo unohtaa että presidentti ei ole päättämässä asioista yksin, vaan hän on osa muuta poliittista rakennelmaa ja eri vahvuisia valtasuhteita. Onneksi presidenttiys on jo sen verran riisuttu vallasta, että ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta kyse on varsin seremoniallinen virasta. Silloin ei ole suureksi haitaksi, vaikka keskitymmekin valinnassa politiikan ulkopuolisiin seikkoihin.

Pitäisikö sitten presidentillä olla enemmän valtaa? Varmasti historiassa on ollut vaiheita, jolloin vahva johtajan olemassaolo on ollut hyödyllistä, mutta on myös aikoja, jolloin tämä on aiheuttanut vahinkoa. Se ainakin on varmaa, että nykyiseen avoimeen yhteiskuntaan sekä yksilöä korostavaan maailmaan vahvat johtajat ovat auttamattoman vanhanaikaisia. Ajatuksessa, että Suomi tarvitsisi parlamentarismin yläpuolella toimivan hahmon, kalskahtaa totalitarian marssiaskel.

—

Oli miten oli, presidentinvaalit ovat NE vaalit, jotka saavat ihmiset uurnille, ja joihin liittyy ehkä kaikkein eniten toiveita ja odotusta.

Tämä aika, jolloin Suomessa on politiikka on palannut politiikkaan ja keskustelu käy jakaantuneempana ja kuumempana kuin aikoihin, monet kaipaavat presidentistä koko kansaa yhdistävää voimaa. Sellaista maan isä- tai äitihahmoa, joka voisi vetää eripuraisia poliittisia leirejä yhteen ja joka voisi toimia koko kansan presidenttinä. Valitettavasti nämä toiveet ovat haaveunta.

Syykin on selvä: yhtenäiskulttuuri – jos sellaista koskaan on aidosti ollutkaan –  on taakse jäänyttä todellisuutta ja menneisyyden maisemaa. Uusia Kekkosia ei enää onneksi ja toivottavasti tule.

Yhtenäiskulttuurin on syrjäyttänyt lukemattomat erilaiset, päällekkäiset, rinnakkaiset, risteytyvät ja erkanevat alakulttuurit ja vähemmistöt ihan jo meidän natiivien kesken. Kun tähän on lisätään vielä kaikki eri maista Suomeen tulleiden mukanaan tuomat tavat elää, on meillä käsissämme fragmentoitunut joukko ihmisiä, jotka sattuvat asuttamaan aluetta, jota Suomeksi kutsutaan.

Toisille tämä kuulostaa ja tuntuu ahdistavalta, ehkä pelottavaltakin. Toiset puolestaan pitävät sitä avoimen yhteiskunnan merkkinä. Me saamme olla juuri sellaisia kuin olemme, jokainen saa itse valita itsensä ja identiteettinsä, jokainen saa identifioida itsensä juuri sellaiseksi kuin haluaa ja osaksi sellaisia viiteryhmiä kuin haluaa. Ja ihminenhän identifioi, myös monilla tasoilla. Se on mielestäni tärkeä huomio.

Minun mielestäni tämä aika tarvitsee kaikkein eniten sitä, että löytäisimme voimaa kunnioittaa erilaisia tapoja määrittää itseään ilman että yrittäisimme määritellä toisten puolesta mikä on oikeaa tai väärää tapaa olla ”suomalainen”, ”mies”, ”nainen”, ”isänmaallinen”, ”uskovainen” tai mitä tahansa muuta. Aika moni meistä tekee juuri tuota toisten puolesta määrittelyä tiedostamatta ja tiedostaen.

Yksi huomio vielä. Vaikka monet meistä kuuluvatkin johonkin enemmistöön, niin useimmat meistä kuuluvat myös johonkin vähemmistöön, esim. maaseudulla asuviin, perussuomalaisiin, vihreisiin, uskonnottomiin, kirkossa käyviin, ruotsinkielisiin, saamenkielisiin, akateemisiin, työttömiin ja vaikka sun mihin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämän vuoksi ”koko kansan presidenttiä” ei mielestäni voi olla eikä edes tarvita.

—

Presidentti Halosta on viime aikoina arvosteltu siitä, että hän ”pyllistää” osalle kansasta, eikä näin ollen ole koko kansan presidentti. Minusta Halonen on ollut yhtä lailla ”koko kansan presidentti” kuin Niinistö olisi ollut ”työväen presidentti” tai Soini tulisi olemaan ”yhteistyössä minun kanssani”, niin kuin hänen vaalilauseensa näissä vaaleissa lupaa. Kaikki edellä mainitut – ja muidenkin politiikkojen – sloganit tai heidän antamansa lausunnot ja mielikuvat, joissa kootaan koko kansaa yhteen, ovat mahdottomia.

Politiikassa on aina kyse mielikuvien ja todellisuuden ristiriidasta. Kukaan ei voi edustaa kaikkia ja miellyttää kaikkia. Poliitikko, joka pyrkii miellyttämään kaikkia tai edes mahdollisimman montaa, päätyy aina toimimaan väljähtyneesti ja julistamaan mauttomia ja ympäripyöreitä sloganeita. Idealismi olisi monella tapaa rehellisempää, mutta sillä on vaikeaa saavuttaa suurten kansanjoukkojen suosiota, sillä – kuten todettua – elämme tuhansien vähemmistöjen maassa.

Iso osa politiikasta onkin näin ollen mainostoimistovetoista mielikuvien myymistä, sillä mitä muutakaan se mediakyllästetyssä demokratiassa voisi olla? Joskus haluamme mielikuvat ostaa, joskus emme. Näihin ”ostopäätöksiin” vaikuttavat arvomme, toiveemme ja toisinaan aivan irrationaaliset seikat. Ne, jotka toimivat idealistisesti, saavat jäävät pieniksi toimijoiksi ja saavat osalleen suurten pilkkaa, mutta omien kiintymyksen.

Ja molempia tarvitaan, niin idealisteja kuin suurempia kansanjoukkoja houkuttelevia poliittisia liikkeitä. Niillä on politiikassa erilaiset, mutta yhtä lailla tärkeät roolit. Siksi on tärkeää, että kaikissa vaaleissa puolueet asettavat ehdokkaita, vaikka hyvin tiedettäisiin, että kaikki eivät voi tulla valituiksi tai että valituksi tulemiseksi olisi mitään mahdollisuuksia. Demokratian idea on vaihtoehdoissa.

—

Yhtenäisyys ja yhtenäiskulttuuri ovat onneksi kaksi eri asiaa. Ihmiset voivat tuntea yhtenäisyyttä, vaikka eläisivät hyvinkin erilaisia, toisistaan poikkeavia elämiä hyvinkin erilaisilla elämäntavoilla tai jopa arvomaailmalla. Yhtenäisyyttä ei kukaan ulkopuolinen tai yläpuolella oleva voima tuoda. Ei myöskään presidentti. Yhtenäisyys asuu tai on asumatta meissä jokaisessa.

Yhtenäisyys on seurausta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden merkitystä on jauhettu ja jauhettu kaikista mahdollisista suunnista ja tuuteista, mutta silti tuntuu, että yhteisöllisyys on menetetty ehkä iäksi.

Onko yhteisöllisyyden menetys yksilöä korostavan yhteiskunnan hinta?  En tiedä, mutten missään tapauksessa kuitenkaan haluaisi mitään ”massojen yhteiskuntaa”, joka korostaisi yhteisöä yksilön ylitse. Tällaisessa on aina Neuvostoliiton, Pohjois-Korean tai Natsi-Saksan kaiku. Toki yhteisöllisyyttä oli enemmän entisaikojen maatalousyhteisöissä, mutta kaupanpäälle tuli vertaiskontrolli, kyttääminen ja juoruilu.

Tarvitsisimme välimuodon yhtenäiskulttuurin ja yksilöllisyyden välille. Auttaisimme lähimmäistämme ja olisimme kiinnostuneita siitä miten hyödyttää yhteisöä, mutta hyväksyisimme erilaiset tavat elää omaa elämää siinä samassa. Ehkä juuri tähän keskitien löytämiseen voitaisiin tarvita arvojohtajaa?

Tästä seuraa kuitenkin kysymyksiä. Kuka ehdokkaista pystyisi tähän? Onko olemassa yhtäkään ihmistä maailmassa, joka tähän pystyisi? Onko mitään voimaa maailmassa tai maailman ulkopuolella, joka tähän pystyisi?

Minä luulen, ettei kukaan presidenttiehdokkaista, ei kukaan ihminen Suomessa eikä maailmassa, ei luonnolliset eikä yliluonnolliset voimat saisi meitä muuttumaan. Ainoat, jotka voivat muuttaa suomalaista yhteiskuntaa solidaarisemmaksi, olemme me kaikki. Omalla toiminnallamme ja asenteillamme. Joka päivä. Eikä siihen presidenttiä tarvita.