Eräs lättäjalka vastaa

Presidentinvaalit ovat ohitse ja Sauli Niinistö tulee olemaan 12. Suomen tasavallan presidentti. Minulle on jäänyt vaalikamppailusta muutama asia sen verran hampaankoloon, että taidanpa vuodattaa ne tähän.

Ensinnäkin Pekka Haavisto teki hienon tuloksen, oli äänestäjät sitten vihreitä tai haavistolaisia tai molempia. Erityisen hienoa kuitenkin Haaviston menestys on vihreille  eduskuntavaalien jälkeisen apeuden lievittäjänä. Samalla tavalla Väyrynen nosti kepun kanveesista.

Lipponen epäonnistui, mutta rehellisyyden nimissä: odottiko kukaan oikeasti mitään muuta? Lipponen on menneen ajan miehiä ja monilla – myös minulla – on vallan terävät muistikuvat pääministeri Lipposesta. Jossain huumoriohjelmassa asia muotoiltiin osuvasti: ”demareiden vaalikampanja olisi luultavasti onnistunut paremmin, jos ehdokkaana olisi ollut joku demari”.

Niinistöstä tuli presidentti, mutta kuka oikeasti uskoi mitään muuta? Niinistön suosio on ollut pitkään vankka ja vakaa, ja sanon tämän ilman sarvia ja hampaita, hän on saanut vankkaa taustatukea mm. MTV3:lta. Eikä siinä mitään. Kyllä tiedotusvälineet nostivat persut edellisissä eduskuntavaaleissa ja Haavistoa presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Näin se menee ja ”mediapeliä!”, sanoisi Väyrynen.

Arhinmäki pärjäsi koko ajan paremmin ja paremmin mitä pidemmälle kamppailu eteni. Hän haastoi ja uskalsi antaa esimerkkiä erilaisesta, auktoriteettivapaasta presidenttiehdokkuudesta, joka ei ole lainkaan sellaista ”maan suuri isäntä talossa”  –johtajuutta.

Arhinmäen, samoin kuin Biaudet’n, roolina oli haastaa Soini… jotta Haaviston ei tarvinnut ja jotta Haavisto voisi nousta tämän yläpuolelle ”valtakunnansovittelijana”. Tämän pelitilanteen oivaltaminen oli varmasti Haaviston kampanjakoneiston suurin ja tärkein oivallus. Se vain ei lopulta riittänyt ennakkosuosikkia vastaan. Mutta kuka oikeasti sitä odottikaan?

Ja ketäs muita siellä oli?

Ai niin, Essayah.

Mutta sitten Soiniin. Soinin kitkeryys vaalien jälkeen on tehnyt hänestä Suomen virallisen huonon häviäjän: ”Koko kansa saa äänestää Soinia! Soinista tulee resitentti! Kansa ei äänestäkään Soinia. Edes Soinissa. Soinista ei tule resitentti. Soini hyvin hyvin pettynyt. ”

Mistä kiikasti että kansa valitsikin Soinittoman Suomen?

’Vastajytky’ lienee vielä ’jytkyäkin’ vastenmielisempi ilmaisu, mutta näin se tietysti politiikassa menee: reaktioita seuraa vastareaktio ja niin kävi nytkin. Tosin ehkä eniten myötähäpeää aiheuttanut vaalianalyysi tuli Timo Soinin omasta suusta: ”Kansa halusi Soinin jatkavan persujen puheenjohtajana!”. Höpö höpö. Väite on yhtä validi kuin jos Haavisto olisi väittänyt kansan halunneen hänen jatkavan vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Soinin imu ei enää riittänyt, siitä on kyse ja piste.

Mutta mikä sitten hyydytti Soinin? Väitän, että Soini itse. Kampanjan aikana Soinista paljastui puolia, jotka hän on koittanut peittää (yliherkkyys ja huumorintajuttomuus Soiniin kohdistuvasta kritiikistä, naisviha ja itserakkaus, näin muutamia mainitakseni). Soinin todellinen karva on alkanut siis paljastua.

Lisäksi Soinilla tuntuu nousseen jytky päähän. Näin on pääteltävä, sillä sen verran tarmokkaasti mies hoki ’jytkyä’ jokaisessa presidentinvaalitenteissä. Aivan kuin vanha levy olisi jäänyt pyörimään samalla uralle.

Ymmärrän että ’jytky’ oli Soinin suuri henkilökohtainenkin voitto, mutta silti ”Suomen kansa on äänestänyt jytkyn…”  hokeminen tentistä toiseen paljasti tietyn sisällyttömyyden Soinista. Sama sisällön puute välittyi jatkuvista vaikeiden kysymysten väistelystä, omien aloitteiden puuttumisesta, ja kun EU:kaan ei noussut isoksi vaaliteemaksi, niin metsään mentiin ja kovaa.

—-

Vihreiden vaalitappio viime keväänä sai vihreät puolueena jättämään persut rauhaan. Vihreät ovat antaneet persujen aivan yksin käydä sanasotaansa vihreitä vastaan. Tämä ei tietenkään koske yksittäisiä vihreiden jäseniä, mutta itse puolue on ollut hiljaa ja kääntänyt fokuksen muualle. Persut ovat jatkaneet nälvimistään samaan malliin, eikä vähiten Soinin suulla.

Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että vihreiden ja persujen vastakkainasettelu on pitkälti persujen aiheuttamaa ja haluamaa. He ovat tarvinneet keppihevosen, vai mitä mieltä olette siitä että samassa lauseessa, jossa Soini kehuu Haavistoa sillanrakentajaksi ja aidosti suvaitsevaksi ihmiseksi, joka ei halua tökkiä muita, hän muistaa kuitenkin itse tökkiä vihreitä ”kuten muut vihreät”… Timo ei taida itse olla niin suuri ihminen, että osaisi olla nälvimättä.

Ja entäpä tämä Soinin kommentti Niinistön valinnasta:

” Vihreät lyötiin lättäjalaksi tässä toisella kierroksella. Ei Niinistö ole mikään liberaali. Hän on konservatiivipuolueen ehdokas ja voitti aivan pystyyn nämä vaalit, Soini sanoi STT:lle vaalivalvojaisissa sunnuntai-iltana Brysselissä.

Haavisto oli Soinin mukaan hyvä ehdokas, mutta porukka hänen takanaan pilasi hänen mahdollisuutensa.” (http://www.iltasanomat.fi/presidentinvaalit/timo-soini-vihreat-lyotiin-lattajalaksi/art-1288447145263.html)

Eli taas vihreät? Voi Timo, vihreät!

—-

Paavo Arhinmäki ennätti huikkaista ensimmäisenä takaisin:

”Mutta kyllähän perussuomalaiset viime viikolla lyötiin lättäjaloiksi, hän toteaa lainaten Soinin määritelmää Vihreistä Haaviston hävittyä kokoomuksen Sauli Niinistölle sunnuntaina.

Arhinmäki viittaa perussuomalaisten pikkuruiseen osanottoon kevään ammattiliittovaaleissa. Puolue sai houkuteltua JHL:n vaaleihin kaksi ja metalliliiton vaaleihin kuusi omaa ehdokasta. SDP:llä ja vasemmistoliitolla on satoja ehdokkaita.

– Takana on pitkä uho siitä, että perussuomalaiset ovat duunareitten puolella ja valtaavat ammattiyhdistysliikkeen, hän sanoo.

– Nyt nähtiin kuinka kapealla pohjalla se on, kun puolueen puheenjohtajakin on loimaankassalainen ja hehkuttaa vedet silmissä Niinistöä  ja Thatcheria.”   (http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2731529/arhinmaki-piikittelee-%E2%80%9Dperussuomalaiset-lyotiin-lattajaloiksi%E2%80%9D)

Niinistön oletettu “konservatiivisuus” on joka tapauksessa aivan erilaista kuin Soinin ”konservatiivisuus”. Se lienee Suomen kannalta vain hyvä asia.

—-

Mielenkiintoista on ollut huomata se, miten Soini tarvitse vihreitä vähintään yhtä paljon kuin EU:ta ja maahanmuuttajia. Soini tarvitsee vihollisia ja syntipukkeja.

Hyvä Timo Soini, sinä tarvitset meitä vihreitä, jotta voisit oikeuttaa oman olemassaolosi. Harmi vain, että me emme riitä sinun oikeutukseksi ilmeisesti enää kovinkaan pitkään.


Mainokset

Presidenttiydestä ja yhtenäiskulttuurista

Presidentti on mielenkiintoinen instituutio politiikassa. Monien mielestä presidentin valtaa on rajoitettu liikaa, mutta on myös niitäkin, joille koko presidentti-instituutiosta voitaisiin luopua. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Minä en kaipaa ”maan suurta isää tai äitiä”, enkä tarvitse voimakasta, vahvaa johtajaa.

Suomelle valitaan pian uusi tasavallan presidentti. Presidentinvaalien kiinnostavuus löytyy sen henkilövaaliluonteesta. Meillä on kahdeksan poliitikkoa samalla viivalla ja heidän ajatuksensa, tekemisensä ja lausuntonsa ovat median mikroskoopin alla. Ehdokkaiden määrä on kenen tahansa hallittavissa ja tämä nostaa sekä innostusta että inhoa. Ehkä siksi vaaleihin liittyvä keskustelu korostaa ehdokkaiden henkilökohtaisia piirteitä esimerkiksi tehtyyn politiikkaan ja ideologiaan nähden.

Samalla tavalla kuin muissakin vaaleissa, monille äänestäjille on hämärän peitossa se, mitä he ovat valitsemassa eli mihin presidentti todella voi vaikuttaa ja mihin ei. Sama näkyy tietysti myös edellisten presidenttien työn arvioinnissa ja arvostelussa.

On myös helppo unohtaa että presidentti ei ole päättämässä asioista yksin, vaan hän on osa muuta poliittista rakennelmaa ja eri vahvuisia valtasuhteita. Onneksi presidenttiys on jo sen verran riisuttu vallasta, että ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta kyse on varsin seremoniallinen virasta. Silloin ei ole suureksi haitaksi, vaikka keskitymmekin valinnassa politiikan ulkopuolisiin seikkoihin.

Pitäisikö sitten presidentillä olla enemmän valtaa? Varmasti historiassa on ollut vaiheita, jolloin vahva johtajan olemassaolo on ollut hyödyllistä, mutta on myös aikoja, jolloin tämä on aiheuttanut vahinkoa. Se ainakin on varmaa, että nykyiseen avoimeen yhteiskuntaan sekä yksilöä korostavaan maailmaan vahvat johtajat ovat auttamattoman vanhanaikaisia. Ajatuksessa, että Suomi tarvitsisi parlamentarismin yläpuolella toimivan hahmon, kalskahtaa totalitarian marssiaskel.

Oli miten oli, presidentinvaalit ovat NE vaalit, jotka saavat ihmiset uurnille, ja joihin liittyy ehkä kaikkein eniten toiveita ja odotusta.

Tämä aika, jolloin Suomessa on politiikka on palannut politiikkaan ja keskustelu käy jakaantuneempana ja kuumempana kuin aikoihin, monet kaipaavat presidentistä koko kansaa yhdistävää voimaa. Sellaista maan isä- tai äitihahmoa, joka voisi vetää eripuraisia poliittisia leirejä yhteen ja joka voisi toimia koko kansan presidenttinä. Valitettavasti nämä toiveet ovat haaveunta.

Syykin on selvä: yhtenäiskulttuuri – jos sellaista koskaan on aidosti ollutkaan –  on taakse jäänyttä todellisuutta ja menneisyyden maisemaa. Uusia Kekkosia ei enää onneksi ja toivottavasti tule.

Yhtenäiskulttuurin on syrjäyttänyt lukemattomat erilaiset, päällekkäiset, rinnakkaiset, risteytyvät ja erkanevat alakulttuurit ja vähemmistöt ihan jo meidän natiivien kesken. Kun tähän on lisätään vielä kaikki eri maista Suomeen tulleiden mukanaan tuomat tavat elää, on meillä käsissämme fragmentoitunut joukko ihmisiä, jotka sattuvat asuttamaan aluetta, jota Suomeksi kutsutaan.

Toisille tämä kuulostaa ja tuntuu ahdistavalta, ehkä pelottavaltakin. Toiset puolestaan pitävät sitä avoimen yhteiskunnan merkkinä. Me saamme olla juuri sellaisia kuin olemme, jokainen saa itse valita itsensä ja identiteettinsä, jokainen saa identifioida itsensä juuri sellaiseksi kuin haluaa ja osaksi sellaisia viiteryhmiä kuin haluaa. Ja ihminenhän identifioi, myös monilla tasoilla. Se on mielestäni tärkeä huomio.

Minun mielestäni tämä aika tarvitsee kaikkein eniten sitä, että löytäisimme voimaa kunnioittaa erilaisia tapoja määrittää itseään ilman että yrittäisimme määritellä toisten puolesta mikä on oikeaa tai väärää tapaa olla ”suomalainen”, ”mies”, ”nainen”, ”isänmaallinen”, ”uskovainen” tai mitä tahansa muuta. Aika moni meistä tekee juuri tuota toisten puolesta määrittelyä tiedostamatta ja tiedostaen.

Yksi huomio vielä. Vaikka monet meistä kuuluvatkin johonkin enemmistöön, niin useimmat meistä kuuluvat myös johonkin vähemmistöön, esim. maaseudulla asuviin, perussuomalaisiin, vihreisiin, uskonnottomiin, kirkossa käyviin, ruotsinkielisiin, saamenkielisiin, akateemisiin, työttömiin ja vaikka sun mihin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämän vuoksi ”koko kansan presidenttiä” ei mielestäni voi olla eikä edes tarvita.

Presidentti Halosta on viime aikoina arvosteltu siitä, että hän ”pyllistää” osalle kansasta, eikä näin ollen ole koko kansan presidentti. Minusta Halonen on ollut yhtä lailla ”koko kansan presidentti” kuin Niinistö olisi ollut ”työväen presidentti” tai Soini tulisi olemaan ”yhteistyössä minun kanssani”, niin kuin hänen vaalilauseensa näissä vaaleissa lupaa. Kaikki edellä mainitut – ja muidenkin politiikkojen – sloganit tai heidän antamansa lausunnot ja mielikuvat, joissa kootaan koko kansaa yhteen, ovat mahdottomia.

Politiikassa on aina kyse mielikuvien ja todellisuuden ristiriidasta. Kukaan ei voi edustaa kaikkia ja miellyttää kaikkia. Poliitikko, joka pyrkii miellyttämään kaikkia tai edes mahdollisimman montaa, päätyy aina toimimaan väljähtyneesti ja julistamaan mauttomia ja ympäripyöreitä sloganeita. Idealismi olisi monella tapaa rehellisempää, mutta sillä on vaikeaa saavuttaa suurten kansanjoukkojen suosiota, sillä – kuten todettua – elämme tuhansien vähemmistöjen maassa.

Iso osa politiikasta onkin näin ollen mainostoimistovetoista mielikuvien myymistä, sillä mitä muutakaan se mediakyllästetyssä demokratiassa voisi olla? Joskus haluamme mielikuvat ostaa, joskus emme. Näihin ”ostopäätöksiin” vaikuttavat arvomme, toiveemme ja toisinaan aivan irrationaaliset seikat. Ne, jotka toimivat idealistisesti, saavat jäävät pieniksi toimijoiksi ja saavat osalleen suurten pilkkaa, mutta omien kiintymyksen.

Ja molempia tarvitaan, niin idealisteja kuin suurempia kansanjoukkoja houkuttelevia poliittisia liikkeitä. Niillä on politiikassa erilaiset, mutta yhtä lailla tärkeät roolit. Siksi on tärkeää, että kaikissa vaaleissa puolueet asettavat ehdokkaita, vaikka hyvin tiedettäisiin, että kaikki eivät voi tulla valituiksi tai että valituksi tulemiseksi olisi mitään mahdollisuuksia. Demokratian idea on vaihtoehdoissa.

Yhtenäisyys ja yhtenäiskulttuuri ovat onneksi kaksi eri asiaa. Ihmiset voivat tuntea yhtenäisyyttä, vaikka eläisivät hyvinkin erilaisia, toisistaan poikkeavia elämiä hyvinkin erilaisilla elämäntavoilla tai jopa arvomaailmalla. Yhtenäisyyttä ei kukaan ulkopuolinen tai yläpuolella oleva voima tuoda. Ei myöskään presidentti. Yhtenäisyys asuu tai on asumatta meissä jokaisessa.

Yhtenäisyys on seurausta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden merkitystä on jauhettu ja jauhettu kaikista mahdollisista suunnista ja tuuteista, mutta silti tuntuu, että yhteisöllisyys on menetetty ehkä iäksi.

Onko yhteisöllisyyden menetys yksilöä korostavan yhteiskunnan hinta?  En tiedä, mutten missään tapauksessa kuitenkaan haluaisi mitään ”massojen yhteiskuntaa”, joka korostaisi yhteisöä yksilön ylitse. Tällaisessa on aina Neuvostoliiton, Pohjois-Korean tai Natsi-Saksan kaiku. Toki yhteisöllisyyttä oli enemmän entisaikojen maatalousyhteisöissä, mutta kaupanpäälle tuli vertaiskontrolli, kyttääminen ja juoruilu.

Tarvitsisimme välimuodon yhtenäiskulttuurin ja yksilöllisyyden välille. Auttaisimme lähimmäistämme ja olisimme kiinnostuneita siitä miten hyödyttää yhteisöä, mutta hyväksyisimme erilaiset tavat elää omaa elämää siinä samassa. Ehkä juuri tähän keskitien löytämiseen voitaisiin tarvita arvojohtajaa?

Tästä seuraa kuitenkin kysymyksiä. Kuka ehdokkaista pystyisi tähän? Onko olemassa yhtäkään ihmistä maailmassa, joka tähän pystyisi? Onko mitään voimaa maailmassa tai maailman ulkopuolella, joka tähän pystyisi?

Minä luulen, ettei kukaan presidenttiehdokkaista, ei kukaan ihminen Suomessa eikä maailmassa, ei luonnolliset eikä yliluonnolliset voimat saisi meitä muuttumaan. Ainoat, jotka voivat muuttaa suomalaista yhteiskuntaa solidaarisemmaksi, olemme me kaikki. Omalla toiminnallamme ja asenteillamme. Joka päivä. Eikä siihen presidenttiä tarvita.

Ammattiloukkaantujat

(Tehty muutoksia ingressiin 20.12.2011 vastaamaan Uden Suomen puheenvuoropalstalla olevaa tekstiä. Käy katsomassa keskustelu: http://mikkosiitonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/91706-perussuomalaiset)

Perussuomalaiset on omituinen rotu. Heillä on syystä tai toisesta kehittynyt hyvin mielenkiintoinen tapa suhtautua kritiikkiin ja kritiikin asiallisuuteen, argumentaatioon ja retoriikkaan. He itse katsovat voivansa perustella väitteitään vaikka kuinka ontuvasti tai vähintäänkin totuuden käsitettä venyttäen ja se on silti aina ”looginen totuus”, kunhan se vain on persun suusta putkahtanut. Muiden argumentaatio on lähtökohtaisesti aina väärää. Tämä sama pätee vielä aukottomammin retoriikkaan: persut itse katsovat voivansa käyttää millaista kieltä tahansa arvostellessaan poliittisia vastustajiaan tai väärinä pitämiään asioita ja ihmisiä. Persuja itseään pitää kuitenkin kutsua “perussuomalaisiksi”.

Puolueen puheenjohtaja Himo Roisi ei suinkaan ole ainoa persu, joka pyrkii värikkäisiin retorisiin irtiottoihin. Persujen keskuudessa päivitellään usein sitä, miksei asioista – tai pikemminkin ihmisistä – saisi puhua niiden oikeilla nimillä, sillä onhan se niin että neekeri on neekeri, ryssä on ryssä, hintti on hintti, mustalainen on manne, muslimi on terroristi ja hurri on vittu hurri. Tämänhän lapsikin tietää eikä siinä mitään arvolatausta ole. Kuitenkaan persu ei ole persu vaan true finn, rasisti ei ole rasisti vaan maahanmuuttokriitikko, eikä natsi ole natsi vaan halla-aholainen. Joka toista väittää, on persua syvästi loukannut. Voi kyynel!

Viime kevään jytky-jytkystä lähtien olemme olleet etuoikeutetussa asemassa saadessamme seurata uljaiden perussuomalaisten töhöilyä, huonoa ja sivistymätöntä käytöstä, loputonta mussutusta ja selittelyä, Soinin kerta kerralta vaikeampaa väistelyä, Ruohonen-Lernerin otsalle kasvavia yhä suurempia ja kylmempiä hikikarpaloita sekä hirvisaarten, eeroloiden, oinosten  ja halla-ahojen tapaa loukkaantua milloin mistäkin ja milloin kellekin. Ja sitä jatkuvaa mököttämistä Hyysärille. “Ei kuulkaas, kun meitä jahdataan epäoikeudenmukaisesti ja voi kyynel kyynel kyynel! Ja mehän saadaan sanoa ja te ette! Se oli läbällä! Niiiii-in!”

Meidän ilonamme siis on parlamentissa puolueen mitan verran kiukuttelevia keski-ikäisiä pikkupoikia, jotka ovat jämähtäneet niiiii-in yläasteelle moraalikäsityksissään. Heidän mukanaan noussut piilostahuutelijoiden, perässähiihtäjien ja pseudoimitaattorien mölisevä keskustelupalstalauma vaikuttaa jopa yhteenlasketulta argumentointitaidoiltaan pikemminkin laumalta kädettömiä kuin kädellisiä eläinkunnan edustajia. Mahtavaa.

No nyt sitten tämä viimeisin. Sarjakuvataiteilija Ville Ranta meni ja piirsi pilakuvan. Ja että persuista vielä. Voi kauhistus!! Tämä sama ammattiloukkaantujien lauma paheksui muutama vuosi sitten länsimaisten muslimihyysäreiden tokkaa siitä, etteivät Muhammed-pilapiirrokset olleetkaan jokaisen lehden etusivulla ja jatkuvana luuppina Ylen ohjelmistossa. Nyt sitten poliittinen pilakuva onkin aivan kauhean kamalan hirveän asenteellinen. Voi kyynel!

Minulla ei ole ennakkoluuloja persuja kohtaan sillä minä tiedän että osa heistä ja heidän äänestäjistään on joko patarasisteja tai kaappirasisteja, osa heistä viehättyy totalitaristisista päiväunista ja osa on vain ihan älyttömän tyhmiä. Jos joku ihmettelee tai peräti (iik!!!) kauhistelee nyt tuota mitä juuri kirjoitin, niin vastapainoksi kehotan lukemaan hieman keskustelupalstoja, joissa perussuomalaisten kannattajiksi julistautuvat kertovat omia sivistyneitä ja perusteltuja näkemyksiään tämän tekstin kirjoittajan viiteryhmistä. Väitän – tai siis tiedän – että äskeinen alkeellinen ja vihamielinen retoriikkani ja argumentointini olikin varsin kilttiä ja sievistelevää. Mutta voi vihapuhe, vihapuhe, vihapuhe sentään.

Teenpä tässä pienen lupauksen. Lupaan julkaista myös tässä blogissa kaiken sen materiaalin, mikä saa persun itkuraivariin. Tämä on palvelukseni kaikille ammattiloukkaantujille, jotta pysyisivät leivän syrjässä kiinni. Aloitetaan Ville Rannan pilakuvasta. Minulla ei ole mitään lupaa sen julkaisuun ja poistan sen välittömästi jos asianomistaja niin haluaa.

Ps. Tämähän oli siis trolli, vedätys. ”Perussuomalaisen tekotaiteen” kritisointi on kikka, jolla halutaan ärsyttää tosikoita. Tämä on tietoinen provo. Tiedetään, että rääkäisy tulee”

Hallitusneuvotteluihin?

Viime yönä vihreiden puoluevaltuuskunta ja eduskuntaryhmä yhteiskokouksessaan päättivät osallistumisesta hallitusneuvotteluihin. Näihin mennään ”kunnianhimoisin” tavoittein.  Tosiasiallisesti kunnianhimo on ehdoista kaukana, hyvin kaukana. Edelleen olen pettynyt siihen miten marginaalisessa asemassa koulutuspolitiikka näyttää olevan vihreässä maailmassa.

Sanon asian suoraan: mikään, ei yksinkertaisesti mikään, voi perustella hallitukseen tai edes neuvotteluihin lähtemistä. Eri puolilla  on käytetty puheenvuoroja hallitusneuvottelujen puolesta ja vastaan, mutta minä luulen silti että vihreiden mahdollinen hallituskausi tulee olemaan melkoinen kuolemansuudelma koko puolueelle. Jo pelkkkiin neuvotteluihin osallistuminen näyttää tässä tilanteessa siltä, että meille kaikki on myytävänä. Ja taitaapa itse asiassa ollakin. Demareiden januskasvoisuus oli odotettavissa ja enemmän olisi yllättänyt, jos se porukka olisi pitänyt kiinni sanoistaan. Mutta että mekin?
Liibalaaba poliittisen tilanteen muuttumisesta on totta, tottakai. Mutta kuka ulkopuolinen sitä uskoo?
Meistä on nyt virallisesti tullut osa establishmenttia. Se on surullista.
Jyrki Katainen on hallitustunnustelijana osoittanut selkeästi sen, ettei hänestä ole valtiomieheksi. Elämme aikoja, jolloin PS olisi ollut pakko saada integroitua systeemiin. Tämä olisi onnistunut vain saamalla heidät hallitukseen. Tosiasiassa äänestystulos ei nyt näy hallituspohjassa tai tulevassa ohjelmassa ollenkaan. Kataisen olisi pitänyt persujen poisjäänti-ilmoituksen jälkeen osata luopua tunnustelijan tehtävistä ja luovuttaa vastuu Soinille. Tässä rimpuilussa olisi aloitettu lähtölaskenta takaisin höyhensarjaan. Mutta ei. Meidän ei pidä kuitenkaan lähteä tukemaan Jyrki-boyn poikavuosien unelmaa pääministeriydestä.
Meidän kannalta on se ja sama, jos Suomeen ei synny toimintakykyistä hallitusta. Eikä se ole meidän vaalissa rökeletappion kokeneiden ongelma. Se on voittajien ja heidän vastuuttomien lupaustensa ongelma.