Oma ajatukseni on: jos lapsen ympärillä olevat aikuiset voivat hyvin, on todennäköisempää että lapsikin voi hyvin. Mielesteni yksi keskeinen tekijä, joka tulisi ottaa huomioon kun puhutaan lasten hyvinvoinnista on se, miten lasten arjessa olevien aikuisten aika riittää läsnäoloon ja tietysti myös havainnointiin. Kotien ajankäyttöön en osaa ottaa kantaa mutta muiden aikuisten kyllä…

–

Tulevan erityisopetuksen lakimuutoksen tarkoitus on lisätä painopistettä ennaltaehkäiseviin, nk. varhaisen puuttumisen toimenpiteisiin. Ajatus on hieno, mutta miten se sitten kohtaa realismin kunnissa, joissa palveluita säästösyistä pikemminkin karsitaan kuin panostettaisiin ennaltaehkäisyyn? Monesti ennaltaehkäisevästä puolesta on ollut ilmeisesti helpompi (?) karsia. Näin toimien kunnat pakottavat itsensä painottamaan jälkien siivoamiseen liittyviä toimenpiteitä, jotka ovat taloudellisesti ja inhimillisesti raskaampia.

–

Mielestäni koulujen ja päivähoidon rooli on kotien ohessa keskeinen. Ryhmäkokojen kouluissa ja päivähoidossa tulisi olla riittävän pieniä, jotta opettajan aika riittäisi huomioimaan jokaista oppilasta. Tämä on mielestäni keskeinen lähtökohta. Myös tukitoimien tulisi olla kunnossa: kouluilla tulisi terveydenhoitaja läsnä joka päivä (yksi tai kaksi päivää viikossa ei ole läsnäoloa) ja koululääkäri olisi saavutettavissa (eikä kuukauden jonoa).  Koululla tulisi olla kuraattori ja koulupsykologeja kunnassa riittävästi.  Perusopetuksen laadun parantamiseen liittyen kannattaa tutustua OPH:n juuri valmistuneisiin perusopetuksen laatukriteereihin (www.oph.fi). Niiden kautta lasten ja nuorten hyvinvointiin voi mielestäni konkreettisesti puuttua.

–

Tiedonkulkuun ja yhteistyöhön kunnan eri sektoreiden välillä tulisi panostaa. Opetustoimen ja sosiaalitoimen yhteistyössä on monissa kunnissa paljon parantamisen varaa. Myös eri kouluasteiden välillä, nk. nivelvaiheissa (esim. alakoulu-yläkoulu) tulee luoda toimivat käytännöt. Varhaiskasvatuksen (päivähoito) siirtäminen opetus-/sivistystoimen yhteyteen poistaisi rakenteellisia esteitä tiedonkulussa ja muutenkin yhtenäistäisi toimintoja ja olisi luontevaa kokonaisuuden kannalta. Eräs yhteistyön muoto eri hallintokuntien välillä voisi olla monissa päiväkodeissa ja alakouluissa jo käytänteenä olevat mallit, joissa lapset vierailevat vanhainkodeissa ja palvelutaloissa. Tämän toiminnan kehittäminen ja muuttaminen järjestelmälliseksi kuntien käytännöksi tukisi sekä vanhusten elämänlaatua että antaisi varmasti lapsillekin paljon. Vierailuja voisi olla tietysti toisinkin päin.

–

Kunnan nuorisotoimen resurssien turvaaminen on luonnollisesti merkittävässä roolissa. Riittävien, tarkoituksenmukaisten ja monikäyttöisten nuoriso- ja bänditilojen tarjonta pätevine nuoriso-ohjaajineen on selkeä lähtökohta, mutta tämän työn tukena kunnissa tulisi myös tehdä suunnitelmallista yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa. Kunnan alueella toimii järjestöjä ja urheiluseuroja, jotka tarjoavat harrastusmahdollisuuksia, joiden toimintaa tukemalla kunta saa myös itse hyötyjä. Varsinkin pienissä kunnissa tämä on ensiarvoisen tärkeää. Hyvä on kuitenkin muistaa, että kaiken tuen ei tarvitse olla euromääräistä. Myös opetustoimen ja kolmannen sektorin yhteistyöstä on monia hyviä esimerkkejä (MLL:n tukioppilaskoulutus, seurakuntien järjestämät ryhmäytymispäivät jne.).

–

Sosiaalitoimen kohdalla tulisi taata riittävä henkilöstömäärä, jotta ehditään puuttua perheiden tilanteeseen. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen siirtäminen kunnilta Kelalle voisi olla ratkaisuna tässä. Ratkaisussa  olisi kuitenkin puolensa ja puolensa. Toisaalta se helpottaisi kuntien taloutta ja vapauttaisi sosiaalitoimen työntekijöitä paperinpyörityksestä kentälle ja perheisiin. Toisaalta uudistus voisi ampua itseään jalkaan: toimeentulotuen myöntämisestä tulisi kasvottomampaa ja ehkä rajoittaisi sosiaalitoimen työntekijöiden mahdollisuuksia kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun ja tukeen. Asiaa tulisi tutkia tarkemmin. Intuitiivisesti eräänä mahdollisena ratkaisuna tähän problematiikkaan minulle tulee mieleen kansalaispalkka.

–

Monet edellä mainituista asioista vaatii toteutuakseen tekeviä käsiä. Mielestäni ajatus, että työpanos voitaisiin repiä jo palkkalistoilla olevien selkänahasta (lue: ”työn tehokkuuden lisääminen”) on mahdotonta. Toimintoja voidaan toki tehostaa ja päällekkäinen työ on mielekästä purkaa, mutta kuntien henkilöstö on monissa kunnissa jo nyt uupumassa tai vaarassa uupua. Tarvitaan lisää työntekijöitä. Uusiin työntekijöihin tarvitaan lisää rahaa. Verojen maksu on yhteisvastuuta, joten se on mielestäni oikeudenmukainen instrumentti tulopohjan kasvattamiseen.

–

Kolmannelle sektorille ja vapaaehtoistyölle on varmasti tilauksensa tukevina tahoina, mutta mielestäni kunnat eivät saa sysätä omaa vastuutaan tai ulkoistaa omia toimintojaan näille tahoille. Se nyt vain on näin. Lakiin  (ja moraaliin!) perustuvat velvollisuudet ovat edelleen kunnalla, jolla on verotusoikeus näistä velvollisuuksista suoriutumiseen. Väitteet kuntien välisestä verokilpailusta ovat mielestäni huuhaata. Ainakin haluaisin nähdä sen tutkimuksen, jossa selkeästi osoitetaan ihmisten valitsevan asuinpaikkojaan veroprosenttien perusteella ja esim. muuttavan naapurikuntaan koska siellä on puoli prosenttia alhaisempi kunnallisvero.

–

Kaiken tämän jälkeen haluan kuitenkin muistuttaa: lapsen hyvinvointi ja oikeus onnelliseen lapsuuteen lähtee kodista ja vanhemmista, ei palvelurakenteista (ja niiden uudistamisista). Erittäin hyvä kysymys onkin (ja johon minulla ei ole yksiselitteistä vastausta), miten vanhempia voisi tukea ja kannustaa viettämään aikaa lastensa kanssa, olemaan lapsilleen myös aikuisia (eikä pelkästään kavereita), asettamaan lapsilleen (sekä itselleen) selkeitä rajoja, pitämään alkoholi ym. sosiaaliset ongelmat poissa lapsen kasvuympäristöstä, opettamaan lapsilleen koulun ja työn tärkeyttä sekä suvaitsevaisuutta, luonnon ja toisten ihmisten kunnioittamista. Vastatkoon tähän viisaammat.